XXXVI Henkilökuvia

"lisää tämä seinällesi jos olet tutustunut aivan mahtaviin ihmisiin vuonna 2012 ♥ !"

Enkeli, joka yritti naamioitua piruksi. Vaatii yhtä vahvan vastaan. Sydän täynnä väriä ja valoa.

Pirteä ja lämmin kuin kesätuulen henkäys, hyvin eläväinen. Rehellinen, mutta koskaan ei voi arvata mistä tänään puhaltaa.

Laululintuset. Ääni kuin laulurastaan silmissäni. Kuin kotka, jonka lentoa alhaalta ihailen.

Toinen enkeli, sisko, joka hyppii pilveltä toiselle ja kokeilee siipiään. Korvaamaton ystävä, joka on aina siinä.

Keijukainen, jonka "löytää vaan kerran dynastiassa". Valo ja voima.

Hän, joka näkee muiden taidot ja osaa ohjata oikealle polulle. Hullujen ideoiden isä ja siinä arvostettu.

Tulevaisuuden tukijani, jonka kokemukset opettavat minuakin.

Hän, joka näkee maailman niin kuin minä. Hän, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen ja tukee asiaani. Hän, jota rakastan päivä päivältä enemmän.

Ja monet, monet muut, jotka ovat viitoittaneet tietäni. Kiitos teille!

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen täynnä uusiin upeisiin ihmisiin tutustumista. Toivon, että tulevana vuonna tielleni osuu jälleen upeita ihmisiä ja persoonia, jotka haluavat jakaa kanssani palan maailmaa. Ja toivottavasti tämän vuotiset tuttavani eivät hekään hylkää minua.

Suunta kohti uutta vuotta!

XXXV Pienen pieniä toiveita

tontut kuuntelevat

kurkkivat ikkunoista

ja seuraavat

tontut huomaavat

pistävät merkille

hyvät ja kauniit teot

tontut muistavat

kuuntelevat ja toteuttavat

pienen pieniä toiveita

 

jos olet tarkkana

voit nähdä aamulla

tontun tossujen painaumia

koskemattomassa lumihangessa

XXXIV Tonttuja ja tuoksuja

piparin tuoksua, tonttujen juoksua...
Leivoin sitten minimutakakkuja. Miksi joulu on täynnä herkullisia ruokia ja hurmaavia mausteita? Taatelikakkua, pipareita, suklaata, kanelia, neilikkaa, rusinoita... Tuoksut täyttävät pään. Leivon mielelläni, mutta valitettavasti silloin tulee syötyäkin liikaa. Aina on pakko maistella ja vastaleivottu lämpimäinen oikein sulaa suuhun. En osaa kieltää itseäni, mutta toisaalta. Joulu on kerran vuodessa vaan. Tai voisihan sitä lähteä tonne lumihankeen vähän juoksemaan ja nauttimaan valkoisesta.

kiirettä, huisketta, salaisuuskuisketta...
Vielä pitäisi elää arkeakin. Töitä on. Onneksi on ihmisiä, jotka ottavat aikansa ja ilmestyvät ovelle silloin, kun heillä on hetki aikaa. Tai jaksavat järjestää. Tai muuten vain jakavat jonkun ajatuksen. Vapaapäiviä ei ole, mutta toisaalta, en niitä kaipaisikaan. Energiaa on paljon enemmän kuin moneen vuoteen tähän aikaan.

tähti ja kuusi, lyhtykin uusi...
Aloitin joulusiivouksen. Minulle joulusiivous merkitsee, paitsi yksinkertaisesti pölyn kuorimista hyllyjen päältä ja huoneen nurkista, myös ajatusten järjestämistä uuteen uskoon. Siivoaminen on minulle terapiaa siinä missä leipominenkin. Kerran eräs hyvin tarkkanäköinen kysyi, mikä kriisi minulla jälleen oli, kun jaoin ystävilleni keksejä. Viime aikoina ei ole ollut suurempia kriisejä, mutta miettimistauko tekee silti hyvää.
Olisi ihana ehtiä laittamaan pari koristettakin esille. Ei mitään suurta, mutta jotain kuitenkin, jotain, mikä saisi hymyn huulille ja joululaulut soimaan päässä.

lapsenko juhlaa, paljon kun tuhlaa...
Ollapa ihminen, joka ei ota hommakseen muistaa kaikkia rakkaitaan joulun aikaan. Onneksi rakastan paperin rapinaa ja pieniä salaisuuksia. Kaupunkireissut itsekseen ovat ihania: täynnä jänniä kohtaamisia, iloisia ajatuksia ja yllättävän hyvää musiikkia joulukylän lavalla. Eikä lahjoihin tarvitse kuluttaa puolta omaisuutta (sekin toki onnistuu...). Lahjan ei tarvitse olla kallis, kunhan siinä on idea. Onneksi olen hyvä keksimään tarinoita ideoideni tueksi, näin ollen ystävät voivat odottaa ihan mitä tahansa.

joulu saapuu jokaiselle...

Kyllä, joulu on kristillinen juhlapyhä, mutta ei vain sitä. Joulu ja joulun henki: rakkaus, auttaminen ja hyvä tahto kuuluvat kaikille. Älä välitä joulun kaupallistumisesta tai siitä uskotko vaiko et. Nauti joulusta yhdessä rakkaiden kanssa. Minä ajattelin muistaa ystäviäni ja jakaa hyvää tahtoa, toivottavasti ei tarvitse jäädä vain pakkaseen laulamaan. 

Lainaukset: "Joulu saapuu jokaiselle" - Jukka Salminen

XXXIII Portaiden päässä on vielä yksi ovi

Liian aikaisen aamun pelastus on hyvän ystävän blogi. Tämä ja pohdinnat unelmista. Miksi olen niin käytännön ihminen enkä uskalla tavoitella taivaita? Oma koti ja oma perhe, siinä se. Työpaikka. Hyvä on, on minullakin jotain, ei niin arkista. Olisihan se joskus ihana voida nähdä oman nimensä kirjan kannessa tai laulaa niin, että joku oikeasti kuuntelisi. Mutta mutta, harvoin myönnän noita haaveita itsellenikään. Ne ovat kuiskauksia huutojen keskellä. Ehkä vielä joskus...

Mitä Sinä haluat elämältäsi? Työ, koti, perhe toki juu. Mitä muuta? Mikä on se haave, jonka yrität niin kovasti pitää salassa kaikilta, itseltäsikin? Miksi et myönnä itsellesi, että portaiden päässä, sen viimeisen oven takana, ullakolla pölyyntymässä on se kallis arvoisin unelma, joka loppujen lopuksi on juuri eniten sinua?

Olen löytänyt elämääni ihmisiä, joiden kyky katsoa ullakolle on hämmentänyt. Ensin pelästyin ja muutuin entistä epävarmemmaksi. Lopulta pääsin katsomaan asiaa oikealta portaalta. Käänsin katseeni taivaisiin. Haaveeni eivät ole yhtä suuria tai kirkkaita, mutta ne ovat minun ja opettelen luottamaan niihin. 

Usko unelmiin. Tavoittele taivaita.

XXXII Tonttuilua toiveissa

On ilta. Talvi on vihdoin vallannut maailman. Taivas on tumma ja pilvessä, minä hetkenä hyvänsä voi taivaalta leijua lisää pienen pieniä ja kevyitä hiutaleita. Ajamme kohti kotia pitkin kylän raittia. Kaikkialla ihmiset ovat pysähtyneet seuraamaan taivaalla hohtavaa valoilmiötä. Koskaan ei täällä näe näin paljon ihmisiä. 

Joulu lähestyy ja juhlakausi on meneillään. Tahti kiihtyy ennen kuin pysähtyy. Töitä, harrastuksia, pikkujouluja ja muita juhlia riittää enemmän kuin kukaan kykenee kiertämään. Joulu on yhdessäolemisen ja rauhoittumisen aikaa, mutta ennen joulua se ei onnistu. Ei ole aikaa. Kirjoitan kiireesti ja tiedän samalla, että pitäisi olla jo tekemässä jotain muuta. Ystävien kanssa ei ehdi viettämään aikaa, ellemme ole samassa projektissa mukana. On niin monta ihmistä, joiden näkemistä odotan. Kunpa edes toisella osapuolella olisi mahdollisuus joustaa menoissaan. Onneksi on niitä, joiden kanssa arjessa on jotain yhteistä, niin ei pääse yksin oloon hautautumaan. 

Haluan pysähtyä ja nauttia joulusta, siihen valmistautumisesta. Olen jouluihminen! Olen tonttu! Tarvitsen aikaa siihen pieneen supinaan ja joulun järjestämiseen. Joko saan aloittaa joululoman muusta ja keskittyä hiippailemaan lumihangessa puunainen pipo päässä?

XXXI Kauniita unia

Mitä tekisit jos selviäisi, että ystävälläsi, joka on ollut vierelläsi lähes koko elämäsi, on elinaikaa vain päiviä? Istuisitko itkemässä? Jatkaisitko normaalia elämää ne viimeiset päivät? Haluaisitko antaa ystävälle hänen elämänsä parhaat päivät?


Tänään nukkui pois viisi vuotta itseäni nuorempi kissani. Paljon sairastellut vanhus lähetettiin pilven reunalle, jottei sen enää tarvitsisi kärsiä. Pään sisäisen kasvaimen leikkaaminen ei tullut kysymykseenkään. 

Ei ole ollut helppoa seurata sivusta rakkaan ystävän kärsimystä. Toinen laihtuu, hengitys rohisee ja nenänvarteen kasvaa patti. Syytä näistä mihinkään ei ennen tätä viikkoa tiedetty, ja kun selvyys viimein saatiin, ei vaihtoehtoja ollut.

Älä ajattele. Toimii yllättävän hyvin, toistaiseksi. Jos ajattelen, kyyneleet pääsevät valloilleen eikä niitä kykene kukaan pysäyttämään. Itken sitten joskus.

enkelin on aika lentää

jättää meidät taakseen

toisaalla ei tarvitse kärsiä

pilvissä saat levätä

Kauniita unia pikkuinen!

XXX Minne aika katoaa?

Vielä on kuukausi jäljellä tätä vuotta, mutta minä virittäydyn jo pohtimaan mitä kaikkea vuosi 2012 onkaan sisältänyt. Ja sitä, mihin se on oikein kadonnut. 

Eihän siitä voi olla niin kauan, kun kuljimme laulaen pimeään metsään, vai voiko? Nauroimme pilven reunalla punaiset sarvet kiharoihin piilotettuna? Istuimme kylmissämme edessämme paperinen muuri, se viimeinen, joka erotti meidät todellisuudesta? Kiersimme maailmaa ja annoimme sen tulla luoksemme? Heittäydyimme virran vietäväksi ja olimme hukkua? Haavat ovat vasta parantumassa. Ei, ei siitä voi olla niin kauaa.

Mihin tämä syksykin on kadonnut? Elämä viikko viikolta tuntuu sopivan mulle. Ei tule mietittyä tulevaisuutta liikaa, kun ei tiedä itsekään missä sitä ensi viikolla on. Toisaalta, pitkä jännitteinen suunnitelmallisuus jää vähän vähemmälle. Siihenkin tarvitsee siis joskus taas totutella uudelleen. 

kuin olisimme tavanneet

vasta eilen

kuin olisit ensimmäistä kertaa tarttunut käteeni 

vasta eilen

mutta ei

koko pitkän syksyn olet siinä jo ollut

vierelläni

Takana on ensimmäinen vuosi sen jälkeen, kun löysin itseni. Enää en anna sen kadota.   

XXIX Pala arkea

Keittiön pöytä ja pöydällä kaksi kannettavaa. Televisiossa saarnaa ystävämme Dr. Phil ja ilta hämärtyy ulkona. Kaksi naurua, kaksikymmentä sormea näppäimillä naputtaa. Satunnaiset kommentit, viikon tarinat kerrotaan. Kahdet kasvot sulavat hymyyn, kun katseet kohtaavat. Jalat osuvat toisiinsa, ihan vain vahingossa.

Tavalliset arki-illat ovat tärkeitä. Kiireessä se voi unohtua. Rakkaansa kanssa on kyettävä elämään arkea, osattava antaa toiselle tilaa ja kyettävä itsekin hoitamaan velvollisuutensa toisen ollessa lähellä. (Kyllä, olen oppinut jotain, kiitos.) 

On yllättävän ihanaa istua kirjoittamassa, kun toinen istuu pöydän toisella puolen kirjoittamassa omiaan. Ehkä tämä todella on sitä arkea.

XXVIII Luojalle kiitos hän on kunnossa!

Hän huutaa: Varo! Kädet pyörällä, jarrut vinkuvat ja valot välähtävät. Mitään ei ole tehtävissä. Slow motion effect. Kuuluu pamaus. Kaikki on valkoista, kuin pilvessä.

Hiljaisuus.

Yhtäkkiä kaikki herää eloon. Mitä juuri tapahtui? Kiroamista. Onhan hän kunnossa? Olethan kunnossa? Luojalle kiitos! Ulos autosta, kaikki ovat omilla jaloillaan. Vilkkuvia valoja, pillien ulinaa ja shokki. Mitä oikein tapahtui? Nainen kertoo. Syyllinen! Lisää kiroamista. 

Hän on kunnossa, toimii juuri niin kuin on opetettu. Hän tietää mitä tehdä vaikka vaeltaa korvat soiden puolisokeana ilman takkia kylmässä syysillassa. Hän ottaa puhelimen, soittaa niille, joille täytyy.
Pelästynyt, mutta rakastava katse ja kosketus. Luojalle kiitos hän on kunnossa!

Viranomaisten kysymyksiä, selityksiä ja ohjeita. Hämmennystä, mitä tehdä, minne mennä? 

Hysteerinen ystävä juoksee ja halaa. Onneksi kaikki ovat hengissä! Siirtyminen sivuun. Henkilötunnus? Ajokortti? Hysteerinen ystävä jää toisten rauhoiteltavaksi. Kolme potilasta ja henkilökunta ambulanssiin. Autoja siirretään. 

Aikaa kulunut alle kymmenen minuuttia.

Tutkimuksia, kysymyksiä ja lääkärin konsultointia. Kolme ihmistä istuu järkyttyneenä paikallaan. Tärinää, jota ei helpota edes rakkaan käsi vieressä. Puolessa tunnissa tärinä ei helpota, mutta viranomaisten puolesta paikalta saa poistua. 

Aikaa törmäyksestä kulunut 43 minuuttia.

Vuorokausi tapahtuneesta: järkytys alkaa laantua. Rakkaan syli on paras paikka olla. Tarvitsemme toisiamme.

Lähes kaksi vuorokautta on kulunut. Olet osa tilastoa. Se on ohi, mutta kaikki on vielä kesken. 

Mitä oikein tapahtui?

XXVII Tuulessa tanssivia keijuja

Miten jokin voi olla niin täydellistä. Kuin kristalleja leijailisi alas pilvilinnoista. Jokainen kide on täydellistäkin täydellisempi. Hiutaleet tanssivat tuulessa kuin hopean hohtoiset, kimaltavat pienen pienet keijukaiset. Vailla huolta, täynnä elämää ja onnea, ne elävät hetkessä. 

Yksi on täydellinen, mutta kuolee yksin ollessaan. Kun ne kaikki liittyvät yhteen, syntyy jotain niin mahtavaa, että se voi pysäyttää kokonaisen kaupungin. 
Hento kerros, joka saa maan muuttumaan valkeaksi, mutta joka sulaa ensimmäisen auringonsäteen alla. 
Metrinen hanki: maa, joka pysyy valkoisena myös lämpimämpänä päivänä.
Ihmisen korkuinen kinos, juuri sellainen, jonka oletat sulavan aikaisintaan juhannukseksi.

Maa on valkoinen. Maailman piirteet pehmenevät puuterilumen kerrostuessa oksille ja kattojen harjanteille. Valo, joka heijastuu yhteenliittyneiden hiutalekeijujen siivistä. Kynttilän liekki, kaupungin valot: hohde moninkertaistuu heti ensimmäisten lumikerrosten asetuttua aloilleen. Valo on palannut luoksemme.

Märkä.
Loska.
Liukkaat tiet.
Huonot ajokelit.
Kylmä. 
Mikään ei häiritse, sillä saan tanssia keijujen kanssa. Ympärilläni vain hiljaisuus ja leijailevat lumikiteet vaellan omassa maailmassani. Edes omassa päässäni ei ole huutavia ajatuksia.

Täydellinen hiljaisuus.

XXVI Älä polta siltoja

Hyvää loppuelämää.

Lause, joka sisältää lopun. Hyvästi. Tästä lähtien olemme kuin emme olisi koskaan toisiamme tunteneetkaan. Tämä oli tässä. Tuon lauseen kuuleminen ei koskaan ole mukavaa. Se viiltää syvältä. Se on luotu tekemään kipeää.

Kahdesti minulle on jätetty hyvästit tuota lausetta käyttäen. Ensimmäinen oli puolituttu teini-ikäinen nuori mies, joka ei ilmeisesti kyennyt keksimään muuta tapaa jättää taakseen koko rippikoulu. Hänen sanojaan ei voinut ottaa todesta, hän ei tarkoittanut sillä mitään pahaa.

Toinen kerta oli vakavampi. Ihminen, joka kerran oli merkinnyt paljon, sanoi minulle nuo sanat. Hänen äänen sävynsä oli kylmä, juuri niin kuin vain hänen äänensä voi olla. Hän tarkoitti sanojaan, siitä ei ollut epäilystäkään. Hyvästit eivät tulleet yllätyksenä, joten kykenin kävelemään pois pystypäin. Mutta vaikka sitä kuinka osasi odottaa, missään nimessä se ei ollut helppoa. No, näille hyvästeille oli syynsä, enkä kadu omasta puolestani mitään.

Hyvää loppuelämää. Käytä noita sanoja harkiten, tai oikeastaan olisi parempi, ettet käyttäisi niitä. Täydellisten hyvästien jälkeen paluuta ei enää ole. Mikäli voit välttää sen, älä polta siltoja. Koskaan ei voi tietää milloin saatat tarvita juuri sen yhden ihmisen apua.

XXV Heittäydyn

En tunnistanut pelkoa itsessäni. En huomannut ahdistusta. Tunsin tyhjyyden, en tuntenut mitään. 

Tilanne ei ollut uusi, mutta olin ehtinyt unohtaa, mitä toiseen tutustuminen on, millaista on edetä hitaasti, lähteä liikkeelle täysin tuntemattomasta. En osannut sijoittaa itseäni mihinkään. Tunsin olevani eksyksissä, kuin palapelin pala, jota ei ole tarkoitettu tähän kokonaisuuteen.

Kaikki oli vain päässäni. Kun palapelin pala käännetään oikein päin, se kolahtaa paikoilleen. Minä sovin tähän palapeliin, ainakin toistaiseksi. 

Uskalla luottaa, sanon itselleni. Uskalla luottaa itseesi, luottaa häneen ja olosuhteisiin. Et ole yksin, tiedät sen. Jos putoat, turvaverkko allasi on valmiina ottamaan sinut vastaan. 

Anna hänen nostaa sinut korkeuksiin. Heittäydy mukaan virtaan ja anna sen viedä. Et sinä huku, osaat kyllä uida.

Heittäydyn, kynäni kulkee paperilla kirjaten ylös tarinamme.

XXIV Runo prinsessasta

Olipa kerran
pieni ja kaunis valtakunta
ja siellä
pieni ja kaunis prinsessa


Prinsessa rakasti elämää
rakasti kaikkea ympärillään
rakasti jokaista vihollistaankin


Prinsessa oli onnellinen
hänen oli hyvä olla
vaikka hän toivoikin vielä lisää


Hänellä
oli paljon hyvää
paljon kaunista
mutta ei sitä kaikkein kauneinta


Odotettuaan
omasta mielestään liian kauan
haltiatarkummien mielestä säädyllisen ajan
prinsessa sai haluamansa


Oliko prinsessa onnellinen?
löysikö hän nyt sen puuttuvan palan?
oliko prinsessa todella onnellinen?


Ei


Prinsessa sai kaiken haluamansa
mutta ei saadessaan
osannutkaan arvostaa
osannutkaan rakastaa

XXIII Leirielämää

Toisille leirielämä tarkoittaa telttailua ja nuotiolla istumista, mutta minulle kyse on enemmänkin yhdessä vietetystä ajasta. Kyse on siitä, että tietty ihmisryhmä viettää enemmän kuin vuorokauden yhdessä, samoissa tiloissa ja toiminnoissa. Itselläni on takana jälleen kaksi kuvatunlaista viikonloppua. 

Usein leirit, joille osallistun, järjestetään jossain tietyssä tarkoituksessa. Yleisin syy minun leirille lähtöön on jonkun näköinen koulutus tai harjoitus. Leiripäivät ovat näin ollen täyttä työtä ja sosiaaliselle elämälle ei juuri jää tilaa, mutta illat ovat pitkiä, ja tuntemattomienkin ihmisten kanssa tulee mahdollisuus tutustua.

Yhdessä koko ryhmän kanssa vietetyt illat tiivistävät ryhmähenkeä. Yhteiset vitsit, tarinat ja juorut, jotka jaetaan kaikkien kesken naurattavat ja saavat tuntemaan, että on osa suurempaa kokonaisuutta. "En ole yksin!" Seuraavan aamun yhteinen väsymys muistuttaa sekin menneestä illasta ja saa hymyn nousemaan kasvoille, kun todetaan, ettei kukaan ole toista virkeämpi. 

Syvällisemmätkin keskustelut ovat mahdollisia. Yön pimeinä tunteina on helppo vetäytyä syrjemmälle keskustelemaan pienemmällä porukalla vakavistakin asioista. Ystävyyssuhteet lujittuvat, luottamus toiseen kasvaa ja sielunsiskot löytävät toisensa. 

En yhtään hämmästy, mikäli kuulen jonkun romanttisemmankin suhteen saaneen alkunsa isomman porukan leirillä. Leirillä toisesta löytää puolia, jotka jäävät säännöllisissä, mutta ajallisesti ja toiminnallisesti hyvin rajallisissa tapaamisissa huomaamatta. Lisäksi samoin kuin ystävän kanssa on helppo vetäytyä syrjään, on se myös mahdollista kahdelle toisistaan enemmänkin kiinnostuneelle ihmiselle.

Olen viettänyt leiriolosuhteissa elämässäni paljon aikaa. Olen kokenut ryhmän yhteishengen lujittumisen, ystävien kanssa käydyt syvälliset keskustelut ja sen ihastumisen. Kirjoitan siis kokemuksen syvällä rintaäänellä, mikäli näin voi asian ilmaista. Jokaisen leirin jälkeen väsymys painaa päälle, mutta se on kaiken sen arvoista. En muista ikinä katuneeni leirille lähtemistä.

XXII Kirje

Hei Sinä,

En tiedä missä olen. En tiedä minne menen. Luulen, etten ole täällä yksin. 
Kertoisitko minulle missä olemme? Olemmeko jo samassa veneessä? 
Tunnen keinuvani, mutta keinunko laiturissa vai jo ulapalla? Oletko siinä oikeasti vai kuvittelenko vain? 
Tartu minua kädestä, jos uskallat lähteä mukaan.

Olen seilannut monessa veneessä vaihtelevassa matkaseurassa. 
Toisinaan olen uskaltautunut etapille aivan yksinkin. 
En ole koskaan osannut navigoida suorinta reittiä, joten olen katsonut maailman toiselta laidalta. 
Onneksi olet avarakatseinen. Ymmärrät miksi näen maailman niin kuin näen. 
Et tiedä salattua historiaani, mutta se ei haittaa. 
Tiedän, että kaikki selviää aikanaan.

En tiedä missä olen, en tunne tätä maata. 
En tunne vielä sinua, mutta tiedän, että ymmärrät minua.
Elät minun maailmassani.
Kertoisitko missä olemme?

Sinun

XXI Varmaa epävarmuutta

Arki on alkanut, minullekin. Mistä tiedän sen? En enää ehdi kirjoittamaan, en todellakaan istu viikonloppuna kotona ja säännöllisen epäsäännöllisten työpäivien jälkeen en vain jaksa tehdä mitään, ellen sitten ole jo ennalta jollekin jotain luvannut. Tämä alkaa muistuttamaan menneisyydessä tuntemaani arjen käsitettä, tosin ollen kuitenkin aika kaukana siitä varmuuden tunteesta, joka silloin oli läsnä. Enää en kykene kertomaan edellisenä iltanakaan varmasti missä vietän seuraavan päivän. 

Koko pienen ikäni olen inhonnut muutosta. Sillä, oliko kyse miten suuresta tai pienestä muutoksesta, ei ollut merkitystä. Kerran tuli aika, jolloin elämässäni tapahtui paljon muutoksia hyvin lyhyessä ajassa, sekä omasta halustani, että tahtomattani. Olin hajoamispisteessä. Vaikka muutos oli välttämätöntä ja ehdottomasti parempaan päin, se kaikki alkoi olla liikaa. Pelkäsin, vaikka olin onnellinen, mutta en uskaltanut todella olla onnellinen, koska pelkäsin. "Mitä sä pelkäät?" kysyi minulta läheinen ihminen useaan kertaan. Niin, mitä minä oikeastaan pelkäsin? En osannut siihen silloin vastata enkä tänäkään päivänä kykene antamaan tyhjentävää selitystä. Jossain vaiheessa, pahimman ollessa jo takana, ymmärsin kuitenkin, että pelkäsin sitä epävarmuutta, joka tulevaisuuttani varjosti. Silloin en kyennyt näkemään juuri mitään pysyvää elämässäni, kaikki jäisi tänne kun minä lähtisin muualle. Se ei toki ollut totuus. Ystäväni eivät olisi hylänneet minua vaikka olisin lähtenyt toiselle puolen maailmaa.

Haastoin itseni muuttumaan, unohtamaan pelkoni. Ajoin itseni tilanteeseen, jossa varmaa on vain epävarmuus. Nyt elän sitä todellisuutta. Tuleva on minulle yhä yksi suuri kysymysmerkki, mutta koen olevani valmiimpi kohtaamaan sen, kuin olin silloin ennen. En ehkä revi enää itseäni rikki seuraavassa risteyksessä.

XX Runo täältä sisältä

Ystävät!
Astukaa ulos ovesta.
Älkää tehkö niin kuin minä teen.
Älkää jääkö sisälle, kun ulkona paistaa aurinko. 
Elämä on ulkona.


elämä on ulkona 


Ystävät,
Ympärillänne on värejä.
Tuntemattomat ihmiset puhuvat teille.
Kuulette ja koette todellisuuden.
Kannattaa astua ulos.


elämä on ulkona


Ystävät?
Minne katositte?
Miksi menitte ilman minua? 
Miksi jäin tänne?
En pääse ulos.
Ystävät?
Oletteko siellä?
Kuuletteko minua?

XIX Onnesta

Suuri osa ihmisistä ei ole koskaan täysin tyytyväinen siihen, kuinka asiat kulloinkin ovat. Aina on jotain, josta tehdä ongelma. Aina voi toivoa enemmän, epäillä kaiken kestämistä, kaivata vapautta tai läheisyyttä, itkeä jonkun menetetyn tai vielä saavuttamattoman perään. Vain hyvin, hyvin harva meistä osaa olla ehdoitta onnellinen. En ole tavannut montaa ihmistä, jotka hetkeä pidempään voisivat vilpittömästi kertoa minulle olevansa onnellisia, kertoa saaneensa kaiken toivomansa.

Onko sitten lainkaan mahdollista olla ehdoitta onnellinen? Voiko ihminen saavuttaa kaiken toivomansa, löytää onnen haluamatta enää enempää? Hetkellisesti kyllä, uskon, että se on mahdollista. Tiedän, että on mahdollista tuntea sydämensä täyttyvän lämmöstä ja unohtaa kaikki paha ja puutos. On mahdollista heittäytyä niin täysin elämään, että hetken saa kokea olevansa taivaassa. Koska olemme kuitenkin kaikki vain ihmisiä, en usko kenenkään kykenevän elämään täydellisessä tyytyväisyydessä koko elämäänsä. Meihin on istutettu sisäinen tarve jatkuvaan muutokseen ja toive paremmasta. Siihen perustuu ihmisten valta maapallolla. Kautta aikojen, esi-isämme jo kauan sitten, me nyt ja jälkeläisemme meidän jälkeemme haluavat tehdä tästä maailmasta paremman paikan elää. Näin olemme vallanneet tämän planeetan ja siirtyneet kohti avaruuden valloitusta. Ei se kaikki siis aivan turhaa ole ollut.

Toisaalta, maailmallemme voisi tehdä hyvää, jos olisimme tyytyväisiä elämäämme hieman useammin. Ajaessamme omia etujamme olemme tehneet pahaa myös rakkaalle pallollemme. Ehkä, jos olisimme ehdoitta onnellisia hieman useammin, jättäisimme keksimättä jotain, säästäisimme luontoa ja sitä kaikkea kaunista, joka jo ympärillämme. Voisimme opetella oikeasti nauttimaan siitä, mitä olemme jo saaneet. Oppisimme ehkä siinä sivussa arvostamaan toisiammekin hieman enemmän.

Joku voi sanoa, ajatusmaailmani olevan lapsellinen, koska uskon jokaisen kykenevän olemaan onnellinen hetken niin halutessaan. Olen nähnyt onnen, joka loistaa slummilapsen kasvoilta hänen uidessa kuraisessa vedessä sateella, onni ei siis ole materiasta kiinni. Ei, kaikki riippuu siitä, miten itse suhtaudumme asioihin. Elämä on asenne kysymys. Jos todella haluat nauttia hetkestä, maistaa palan onnea, voit sen saavuttaa.

XVIII Unelma-ammatteja

Olen hieman kateellinen niille, jotka tiesivät peruskoulun jälkeen mitä halusivat opiskella ja lähtivät seuraamaan omaa tietään. Olen hieman kateellinen myös niille, joille kaikki selvisi lukion aikana. Minä tiesin pienenä, mitä halusin, mutta matka oli tarpeeksi pitkä, että ehdin sitten kadottamaankin suuntani. 

Mikä minusta tulee isona? Mistä minä sitä tietäisin! Unelma-ammattejani ovat olleet joskus kauan sitten esimerkiksi taitoluistelija ja "kamerakuvaaja", myöhemmin sitten opettaja, kirjailija ja näyttelijä, mainitakseni muutamia. Jotkin ovat muistuttaneet jo suunnitelmaa, toiset ovat olleet vain kaukaisia haaveita. Lapsena oli helppo unelmoida. Nyt, jos erehdyn avaamaan suuni, minun oletetaan tietävän, missä opiskella tavoittaakseni haluamani. Mikäli opiskeleminen alalle ei ole mahdollista, unelma-ammatissa ei ole järkeä. Lisäksi aina pitäisi tietää työllistymisestä: onko työpaikkoja, millaiset ovat työajat, kykenetkö perustamaan perheen siinä sivussa? Faktat on helppo selvittää, mutta miten voisin suunnitella perhettä? Kun parisuhdekin on kaukana jossain, perhe tuntuu epätodelliselta. Ja kuka on sanonut, että juuri se ongelmallinen suunnitelmani toteutuisi? Sitäpaitsi, ihmiset sopeutuvat, kyllä kaikki selviää aikanaan.

Kuinka tuskallista onkaan selata yhä uudelleen ja uudelleen korkeakoulujen tarjontaa tietäen kuinka vaikeaa on päästä sisään, tietäen ettei tiedä lainkaan mitä elämältään haluaa, mutta sitä minulta odotetaan, jopa minä itse oletan. Minun on lähdettävä opiskelemaan, valittava ala, jolta valmistun ammattiin, jolla voin elättää itseni (ja ehkä jonain päivänä perheeni). Olen karsinut itselleni aloja, joista voisin olla kiinnostunut, järkeviä kouluttautumisvaihtoehtoja. Nyt vaan luetaan, toivotaan, että päästään sisään ja että töitäkin sitten joskus riittää.

Ihmiset löytävät tiensä eri aikaan. Tiedän ihmisiä, joille valinta peruskoulun jälkeen on ollut luonnollinen askel. Suuri osa on kyennyt lukion jälkeen valitsemaan edes tien, jonka katsoa ja odottaa seuraavaa risteystä. Kai minäkin vielä osaan valintani tehdä, ehkä minäkin vielä jonain päivänä osaan kertoa, mikä haluan olla isona.

XVII Suoraa puhetta

Olet kiinnostunut hänestä. Et ole valmis puhumaan rakkaudesta, mutta toivot, että hänkin voisi välittää sinusta. Tunteesi tekevät sinut haavoittuvaiseksi. Sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta kertoa hänelle suoraan, mitä tunnet. Toivot hänen näkevän totuuden sinusta joten kaikki eleesi, sanasi ja kosketuksesi kertovat omaa tarinaansa. Kaikki ulkopuolisetkin sen näkevät: hän on sinulle enemmän, kuin mitä suhteenne virallisesti on. Saat häneltä ristiriitaisia vastauksia ja toiveikkuutesi kulkee vuoristorataa. Yksi katse nostaa sinut pilviin ja ajattelet: hän tuntee kuten minäkin! Seuraava sana pudottaa sinut aallon pohjalle. Arkielämä on raastavaa etkä kykene nukkumaan. Ajattelet vain häntä ja toivot saavasi vastauksen ilmassa leijuvaan kysymykseesi pian.

Tilanne on raastava. Tunteiden vuoristorata jatkaa kulkuaan kunnes jotain tapahtuu, kunnes jokin pysäyttää sen. Myöteinen tai kielteinen vastaus. 

Olen saanut monesti kuulla olevani kuin avoin kirja. Kuka tahansa voi nähdä milloin olen kiinnostunut ja kenestä. Elleivät ihastuksen kohteeni ole olleet sokeita, heidänkin on täytynyt ymmärtää sanojeni ja katseideni merkitykset. Miksi kuitenkin on niin, että yleensä silti joudun edellä olevan tarinan kaltaiseen tilanteeseen? Vihjailen ja toivon, kykenemättä ilmaisemaan itseäni suoraan. Lähes kaikki elävät kanssani samoilla säännöillä: he eivät vastaa vihjeisiini suoraan sanoin. Minä taas olen huono lukija, joten jään yhä vouristoratani vangiksi.

Kerran minut yllätettiin. Törmäsin ihmiseen, joka vastasikin vihjailuihini puhumalla suoraan. Olin kovin hämmästynyt, hämmentynyt. Sillä, että vastaus oli kieltävä, ei ole merkitystä. Toisen suoruus sai minut vain arvostamaan häntä enemmän. On helpompi elää ystävänä, kun molemmat tiedämme missä mennään. Kahden vaiheilla elämiseni olisi saattanut tehdä hallaa kaikelle hyvälle. En ole surullinen, ettei hän ollut kiinnostunut. "Tuollaisen tytön tapaa vain kerran dynastiassa", kuten Keisari toteaa elokuvassa Mulan (Walt Disney Pictures, 1998). Ystävät ovat arvokkainta ja parhaimmat heistä pysyvät vierellämme elämääkin kauemmin.

kunpa oppisin puhumaan

kunpa saisin suuni auki

voisin kertoa maailmalle mitä näen

voisin kertoa sinulle kuinka paljon merkitset

 

XVI Runo perhosesta

kuin perhonen
hän eteeni ilmestyi
kuin enkeli
minut siipiensä suojaan sulki


kuin magneetit vetäytyvät yhteen
me löysimme toisemme
palapelin palat osuivat kohdalleen


vain katse
yksi sana
ja kaikki oli oikein


enkeli on vahva
turvallinen
mutta kuten pieni perhonen
sekin pelkää


haluan antaa sinulle
enkelinsiivet suojaksi
perhosen siivet
nostamaan sinut korkeuksiin


kuin perhonen
sinä tulit
kuin enkeli
sinä jäit

XV Musiikkia mielelle

Elän musiikista. Olen koko elämäni ajan harrastanut jotain, missä musiikki on olennainen osa kokonaisuutta. Erilaiset tanssilajit ja kuorot ovat oleet valtaisa osa elämääni, kuin perheitä. Olen kuitenkin joutunut osasta luopumaan elämän jatkaessa kulkuaan. Tällä hetkellä laulan lähinnä omaksi ilokseni ja keskityn tanssimiseen. Ei sillä, toivoisin kyllä pääseväni laulamaankin taas pian.

Kävin viikolla kuuntelemassa kahta konserttia. Ensimmäinen oli loistava ja vei sydämeni. Rakastuin naissolistiin. Toinen konsertti oli sekin mukavaa kuunneltavaa. Tosin, koska kyseessä oli kuoro, jossa ennen lauloin, olisin paljon mielummin ollut itse laulamassa. En kykene muistamaan milloin olisin viimeksi käynyt kaksi kertaa peräkkäin konsertissa vain kuuntelemassa. Jotenkin tuntuu, että olen ollut enemmän lavalla kuin katsomossa.

En ole koskaan ollut mikään fanityttö. En ole ihastunut näyttelijöihin ja muusikoihin, enkä kuunnellut pakkomielteisesti yhtä tiettyä bändiä. Viime aikoina olen kuitenkin löytänyt tuonkin puolen itsestäni. Tällä hetkellä idolilistallani on neljä nimeä. Laulajia kaikki, aivan loistavia kukin omalla persoonallisella tyylillään. Yritän hillitä itseäni, etten muutu pakkomielteiseksi, mutta toisaalta nautin myös tästä uudesta löydöstäni.

Sisälläni kytee pieni toive, että jonain päivänä saisin laulaa samanlaisille yleisöille kuin idolini. Ihastuksen lisäksi kyse on siis roolimalleista: jos he voivat menestyä noin, miksi en minäkin? Haluan laulaa itseni maailmaan, aivan kuin he ovat tehneet. Ehkä jonain päivänä tähdet ovat suotuisassa asennossa ja minäkin nousen lavalle tuomaan musiikkia ihmisten korville ja mielille.

XIV Kalenteri

Oli aika, jolloin en omistanut käsilaukussa kulkevaa kalenteria. Nyt en voisi kuvitellakaan muistavani jokaista menoa ja merkintää ulkoa. Olen kalenteriorja, myönnetään.

Tämä syksy piti olla minun omaa aikaani. Vapaa kuin taivaan lintu, se oli suunnitelmani. Mahdollisuus matkustaa ja nähdä maailmaa. Nyt tuntuu siltä, että kalenteriini ei mahdu paria päivää pidempiä matkoja, jos niitäkään. Ainut hyvä puoli tässä on, että ne rahat, jotka käyttäisin matkustaessani, säästyvät tulevan varalle. Muuten on vain ahdistavaa huomata viikonloppujensa katoavan erilaisten suunnitelmien alle. Vapaaehtoistahan se kaikki suurimmaksi osaksi on, mutta kuitenkin, normaalielämästä poikkeavia kalenteriin merkittäviä suunnitelmia ne ovat.

En usko olevani ainut, joka elää kalenterinsa varassa. Tähän suuntaan viittaa ainakin se, että jälleen koulujen alkaessa kirjakauppojen ja muiden vastaavien hyllyt pursuilevat erilaisia kalenterivaihtoehtoja. On suurta ja pientä, on viikko/aukeama ja päivä/sivu vaihtoehtoja, on muumia, Wagneria, lintuja, kaloja ja ties mitä. Kalentereiden markkinointi aloitetaan heti kouluun saapuville, meistä koulitaan hiljalleen kaltaisiani orjia. 

Onko jokin keino välttää kalenteriorjan kohtalo? Tai päästä vapaaksi? Aina voi vain jättää uuden kalenterin hankkimatta ja elää siinä uskossa, että kykenee muistamaan kaiken tarpeelisen. Mikäli aktiivisuus on lähelläkään omaa tasoani, en usko muistin riittävän. Silloin tukeutuu helposti ylimääräisiin muistilappuihin ja ennen kuin huomaakaan, joka paikassa on neonvärisiä paperineliöitä. Ei, minä en ainakaan selviäisi ilman kalenteriani.

Myönnän tappioni, olen ja tulen varmaan vielä pitkälle tulevaisuuteenkin olemaan kalenteritiippuvainen. Jos siis kannan mukanani aina pientä kirjaa, joka käytännössä sisältää koko elämäni, miksen sitten tekisi sitä tyylillä? Tänä vuonna hemmottelen itseäni kauniilla kalenterilla, joka ehkä piristää päivää silloinkin, kun sivut tuntuvat hukkuvan merkintöihin.

XIII Tuuliviiri

Tunnen tarvetta kirjoittaa, mutta sanojen siirtyessä mielestäni näppäinten kautta tietokoneen näytölle, ne alkavat kuulostaa järjettömiltä, naurettavilta. Haluaisin niin kertoa mitä mielessäni liikkuu, mitä tunnen, näen, koen, mutta en löydä sanoja, jotka saisivat näkökulmani kuulostamaan perustelluilta. Kaikki kuulostaa lapselliselta tai teinin valitukselta. 

Hetkittäin tuntuu, että elän vain tarinoideni hahmoissa. Tapahtumat ja tilanteet, jotka maalaan sanoin mielikuvituksestani syntyneille henkilöille, tuntuvatkin kuuluvan minulle. Kun sankarittareni puhuu, minä puhun. Kuulen äänet päässäni, tunnen tuulen hiuksissani ja kosketuksen ihollani. 

Annan hahmoilleni elämän, jota en itse ole vielä kyennyt saavuttamaan. Yhdelle annan toimivan parisuhteen, tietysti monen mutkan kautta, toinen saa itsenäisen elämän, oman asunnon ja työn. Kuten sanottu elän heidän kauttaan.

Joskun pelkäsin kirjoittaa mitään ikävää henkilölle, johon samaistuin tavallista enemmän. Esimerkiksi kerran erotessani kuvittelin sen olevan jotenkin yhteydessä siihen, kun olin kirjoittanut erään päähenkilöni eroavan. Varon edelleen juonenkäänteitäni sillä tunnen yhteyden elämäni ja tarinan kanssa. Todennäköisesti vaikutus on toiseen suuntaan. Kirjoitan siitä, mitä tunnen. Ehkä aavistelin eroakin, kuka sitä tietää. 

Mielialani vaihtelevat, elän enemmän novellin kuin romaanin rytmiä. Toisinaan tuntuu helpommalta elää sanoissa kuin teoissa. Keskustella niiden henkilöiden kanssa, jotka ovat kaikki vain osa omaa mielikuvitustani, osa minua, kuin todellisten ihmisten kanssa - heitä on huomattavasti vaikeampi ymmärtää.

Sitten on niitä aikoja, kun kaipaisi nimenomaan sitä, ettei osaisi arvata keskustelukumppanin seuraavaa lausetta ennen edellisen päättymistä.

XII Runo irrallisuudesta

kuljen eteenpäin

näen taakseni

näen eteeni

mutta en tätä hetkeä

ihmiset ympärilläni

kulkevat ohitseni

kulkevat lävitseni

he eivät näe minua

uin

tuoksujen ja tunteiden meressä

kykenemättä kiskomaan itseäni rannalle

uin

toivon osuvani käteen

joka nostaisi minut teräville rantakiville

istun puiston penkillä

vanhus nauraa

lapsi itkee

heidän jalkansa tallaavat hiekkaisia teitä

minä leijun

olen irti kaikesta

käteni harovat ilmaa

tapaavat vain ilmaa

ehkä vielä kerran

saan laskea jalkani maahan

aistia ruumiillani tunteet ja tuoksut

löytää käden

nauraa lailla vanhuksen

itkeä kanssa lapsen

XI The Wind Of Change

"Silloin me tuskin oltais tässä, jos tietäisit mistä tulin. Silloin me tuskin oltais tässä, jos tietäisit kuka minä olin."

- Morsian, Jemina Sillanpää

Elämä kulkee eteenpäin, tilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat. Jemina Sillanpään sanoissa on ideaa. Minulla on ystäviä, joiden kanssa en olisi missään tekemisissä mikäli olisimme tavanneet vuosia aiemmin. Toisinaan muutumme niin paljon, että ne, jotka tunsivat meidät ennen, eivät enää tunnu löytävän samaa ihmistä meistä. Minä kuitenkin pidän toistaiseksi tiukasti kiinni siitä, että historiani on osa minua. En häpeile sitä ja olen valmis kertomaan, kuka olin. 

Muutos lähtee ihmisestä itsestään. Toista ei voi syyttää siitä, jos tuntee muuttuneensa ihmisenä. Kiittää voi, mutta ei syyttää sillä ihminen valitsee itse haluaako muuttua vai ei. Toinen voi saada muutoksen alkamaan. Herättää. Ihmiset muuttujan ympärillä vaikuttavat, mutta muuttuja itse valikoi, minkä antaa vaikuttaa itseensä. 

Muutos on jatkuvaa. Usein tuskin huomaamme sitä, mutta on aikoja, jolloin tapahtuu paljon tai jotain radikaalia, mikä saa meidät ihmettelemään, ketä meistä oikein on tullut. Itse puhun uudesta ja vanhasta minästä. Viimeksi tänään olen saanut kuulla, kuinka olen muuttunut. Saatan olla vielä sama ihminen kuin vuosi sitten, mutta silti jotain aivan muuta. 

Ennen pelkäsin muutosta. Se kuitenkin oli turhaa. Muutos on aina hyvästä, vaikka sillä hetkellä emme sitä ehkä aina ymmärräkään. Jokainen muutos kasvattaa meitä ihmisenä. Tunnen olevani enemmän sinut itseni ja maailman kanssa. Enkä enää pelkää muutosta, vaan otan kaiken vastaan. Heittäydyn tuulen vietäväksi.

X Hymy

Hän hymyili minulle. Emme olleet koskaan ennen tavanneet, emmekä koskaan tulisi enää tapaamaan, mutta hän hymyili minulle. Katsoimme toisiamme silmiin ja jaoimme yhteisen hetken. Hymyilin takaisin.

Mitä hymy vaatii antajaltaan? Hieman lihastyötä, jota tosin tuskin huomaa ellei halua ehdottomasti harrastaa kasvojumppaa. Toisen huomioimisen ja vain hetken aikaa, ei sen enempää.

Mitä hymy antaa vastaanottajalleen? Viestin: en ole yksin, minustakin välitetään. Lohtua, turvaa, toivoa ja onnentunteen. Muiston, joka kantaa kauas. Kehoituksen hymyillä.

Mitä hymy antaa antajalleen? Sen tunteen, minkä hyvän tekemisestä vain voi saada ja, jos hyvin käy, hymyn takaisin.

Hymy on ihmimillinen asia. Vain harvat eläimet hymyilevät (apinat ehkä?) ja nekin, joiden ilmeistä löytyy jotain hymyn tapaista, liittävät sen hampaiden paljastamiseen ja näin ollen uhkaavaan käytökseen. Ihmisten kesken hymy on kuitenkin ystävällinen ele, jonka kuka tahansa voi suoda toiselle ja näin tehdä toisen päivästä hieman valoisamman.

Matkustaessani maailmalla olen tavannut valtavasti ihmisiä - isäntiä, emäntiä, asiakaspalvelussa työskenteleviä ja ihan vain ohikulkijoita. Mitä kauemmas olen Suomesta lähtenyt, sitä suurempi osa täysin tuntemattomista ihmisistä on hymyillyt minulle. Niille, joille se on työtä (esim. hotellihenkilökunta), hymyily ja ystävällinen käytös on opeteltua ja siksi toisinaan hieman liioiteltuakin, mutta aivan toista on kulkea kadulla ja nähdä vastaantulijan hymyilevän. Helposti tottumattomana katsoo ympärilleen, jos hän hymyili jollekin tutulleen, joka seisoi vieressäsi, mutta ei. Ihminen voi hymyillä toiselle ilman, että tuntee tätä ennestään. 

Eräs ystäväni sanoi kerran matkamme jälkeen, että aikoo muistaa Suomessa, kuinka mukavaa on tavata kadulla kulkiessa hymyilevä ihminen. Täällä päin he ovat harvinaisuuksia, outolintuja. En tiedä kykenikö tuo ystäväni itse toteuttamaan ideaaliaan, mutta kiitos tuon ystävällisen hymyilevän suomalaisen, joka jää nimettömänä sydämeeni, itse koetan muistaa hymyillä. 

Jos joku hymyilee sinulle kadulla, älä pelästy. Se voin olla minä, tai joku muu, joka haluaa levittää pieniä onnen pisaroita maailmaan.

IX Enkeleitä ja kynttilöitä

Vaikka hypin tänään metsässä avojaloin kesämekko päälläni ja kahlasin kaislikossa, olen syksytunnelmissa. Istun hämärässä kynttilöiden keskellä ja kädessä kuppi kuumaa. 

Kynttilä tuo valoa ja tunnelmaa. Ne ovat kuin pieniä toivonkipinöitä keskellä pimeyttä. Ajalla ennen sähköä tuli oli ainut keino valaista sisätilat. Nykyään olemme harvoin konkreetisesti riippuvaisia kynttilöistä, mutta poltamme niitä mielellään omaksi iloksemme.

Kynttilän valkea liekki tuo mieleeni pienen enkelin. Lapsuudessa suojelusenkelit kulkivat aina vierellämme ja uskon, että ne kulkevat tänä päivänäkin. Ei, en tarkoita valkeakaapuisia henkiolentoja, taivaallisia sotureita enkä niitä kiiltokuvien kiharapäitä. Tarkoitan enkeleitä, jotka oikeasti kulkevat vierellämme ja auttavat. Toisinaan huomaamme meitä auttavat kädet, kohtaamme katseen ja osaamme kiittää, joskus enkelimme toimivat niin ettemme huomaa heitä lainkaan. Enkelisi on se, joka sinua pyytettömästi auttaa, rohkaisee ja rakastaa. Voimme kaikki olla enkeleitä toisillemme. Kynttilän liekki tuo mieleeni kiiltokuvaenkelin vaaleine kiharoineen, siipineen ja suurine silmineen. Siinä olkoon symboli kaikille todellisille enkeleille.

Olen aina rakastanut kynttilöitä. Itse en niitä juuri ole ennen polttanut, sillä en ole pysynyt paikallani tarpeeksi kauaa sellaisena hetkenä, että olisin voinut kynttilän sytyttää. Tänään tunsin tarvetta luoda itselleni pienen pesän, jossa ajatella elämää. Kynttilät tuovat mieleeni mökki-illat, talven ja erään kesäyön ei niin kauan aikaa sitten. Tällä kertaa kynttilät tuovat maailman lähemmäs, vievät minut lähemmäs sitä mitä kaipaan.

kynttilä pimeässä

kunpa olisit täällä

jakamassa hetken kanssani

VIII Ystäville

"Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä." - Veikko Lavi

Liian harvoin osoitamme sen ystävillemme. Ystävänpäivä on joka päivä, ei vain helmikuun neljästoista. Onneksi on hetkiä, jolloin saamme kertoa ihmiselle vieressämme (tai maailman toisella puolen) heidän merkitsevän meille elämää, tai miten kukakin sitten asian kokee ja ilmaisee. Tämä kirjoitukseni olkoon omistettu nyt kaikille ystäville. 

Ystävät ovat erilaisia, ovathan he ihmisiä, ja jokainen joka on joskus sotkenut värejä/laittanut ruokaa/leikkinyt kemistiä tietää, että erilaisia osia yhdistelemällä saadaan hyvin erilaisia lopputuloksia. Yhdistettäessä kaksi erilaista ihmistä, saadaan aina erilainen ystävyyssuhde. Entä sitten, kun soppaan lisätään uusia osapuolia? Variaatioita voi johtaa lukuisia, kaikki riippuu kaikesta. Yksi ihminen muodostaa erikseen oman suhteensa yksittäisiin ihmisiin, tilanteeseen, kokonaisuuteen. 

Kahden ihmisen ystävyys rakentuu pohjan päälle. Ensimmäiset kontaktit, tilanteet ja ympäristö, jossa ystävyyden ensiaskeleet otetaan, vaikuttavat siihen millainen suhde kahden ihmisen välille muodostuu. Ystävyyssuhde on elävä organismi, se muuttuu, mutta pohjan voi vain hyvin harvoin luoda täysin uudelleen.

Olen kuullut puhuttavan ihmisen eri rooleista kuvattaessa persoonaa ja ihmisen elämää. Ihminen on yhdessä hetkessä työntekijä/-antaja/opiskelija/opettaja/kollega toisessa äiti/isä/sisko/veli/tytär/poika/mies/vaimo/tyttöystävä/poikaystävä. Listoja voisi jatkaa loputtomiin. Kun yksilö liittyy osaksi suurempaa kokonaisuutta (perhettä/työyhteisöä/harrasteryhmää/yms.), hän omaksuu roolin. Hänelle muodostuu paikka ryhmässä. Näin on jokaisessa ystäväporukassakin.

Jotkut ystäväpiirit ovat hetkellisiä, aikaan tai paikkaan sitoutuneita, ja vaikka ne muovaavat meitä ihmisinä, niistä on helppo siirtyä pois. Toiset liittoumat sen sijaan ovat sitäkin tiiviimpiä. Joskus jopa niin tiiviitä, että uuden ihmisen voi olla vaikea löytää paikkansa osana kokonaisuutta, mikäli hänet päästetään tätä yrittämään. Nämä ystäväporukat ovat syntyneet kestämään, tavalla tai toisella.

Ystävät kasvavat yhdessä. Heille muodostuu yhteisiä tapoja, rutiineja ja jopa rituaaleja (ei, en tarkoita minkäänlaista kulttitoimintaa), joita ystävyyssuhteen ulkopuolisen voi olla hankala ymmärtää tai edes hyväksyä. Hyvin läheinen ystävyys voi aiheuttaa epävarmuutta ihmisessä, joka ei ole kasvanut samoihin tapoihin. Viisaat ihmiset saattavat päästä osaksi toisten maailmaa tai edes oppia ymmärtämään näiden tarvetta siihen.

Ystäväni ovat löytäneet minut erilaisista yhteyksistä. Yhden kanssa törmäsimme vasta, toinen on kulkenut mukana jo kauemmin. Joidenkin kanssa haluaisin syventää ystävyyttämme, toiset ovat siirtyneet taustavaikuttajiksi. Kaikki he tuntevat minut, tai yhden puolen minusta, jotkut useitakin puolia. Uskollisimmat heistä hyväksyvät minut kaikkine vikoineni.

Kiitos kaikille rakkaille ystäville!

 

Tämän illan inspiraatio syntyi tarpeesta jakaa pieni kokemus ystävän kanssa, ja huomiosta, että minulla on läheisiä ihmisiä, jotka kuuntelevat. 

Ystävyys yhdistää, läheisyys lämmittää, nämä kulkevat käsikkäin.

VII Erilaisuudesta

Jälleen kaksi maailmaa: musta-valkoinen ja värikäs. Ja pieni ihminen, joka etsi paikkaansa.

Musta-valkoiset haluavat kaiken olevan musta-valkoista, yhtä helppoa oppia tuntemaan ja ymmärtää kuin valkoisille lehden sivuille mustalla musteella painetut uutiset. Kaikki on tuttua. On mustaa, valkoista ja kaikkia harmaan sävyjä, mutta kaikki on selitettävissä.

Musta-valkoiset suhtautuvat pelolla ihmisiin, jotka näkevät maailman spektrin läpi. Värit ovat jotain sellaista, mitä musta-valkoiset eivät koskaan kykene täysin ymmärtämään, ja he eivät pidä siitä, etteivät ymmärrä. Nämä ihmiset, joille on suotu kyky nähdä maailma kaikissa sateenkaaren väreissä, ovat joutuneet aina taistelemaan musta-valkoista, selkeä rajaista maailmaa vastaan. Heille mikään ei ole itsestään selvää, kaikki on värikästä. Heidän silmissään loistaa koko värien ja sävyjen kirjo.

Oli Ihminen, jonka musta-valkoinen maailma kasvatti. Ole rohkea, piirrä omat karttasi, hänelle sanottiin. Ja hän piirsi - mustaa ja harmaata valkoiselle, sillä vain nämä värit hänelle annettiin. 

Kerran Ihminen löysi kynän. Se oli erilainen, kuin ne, joita hän yleensä käytti, mutta kynä sopi hänen käteensä kuin se olisi tehty siihen. Ihminen teki viivan paperille. Teki toisen, ja kolmannen. Väri muuttui. Ensimmäinen viiva alkoi harmaana, päättyi siniseen. Toinen alkoi vihreästä, päättyi keltaiseen. Kolmas liukui oranssista punaiseen. Ihminen ei ymmärtänyt, mutta värit tuntuivat kuuluvan siihen. Hän pelkäsi, sillä niin hänet oli opetettu reagoimaan, mutta kaikki tuntui hyvältä. 

Ihminen oli ennenkin ollut hieman eristäytynyt muista ihmisistä. Hän oli ollut niin keskittynyt piirtämään karttaansa, ettei ollut nähnyt muuta. Nyt hän katsoi muita ihmisiä. Heidän silmiään. Mustia, harmaita, lähes valkoisia silmiä joka puolella, mutta ei pelkästään niitä. Hän näki ihmisiä, joiden silmistä loisti samat värit kuin hänen piirtämistään viivoista. Heitä oli vähemmän, mutta heistä loistavat värit vetivät Ihmistä puoleensa. Nähdessään oman peilikuvansa hän näki silmistään sekä värejä, että mustaa, harmaata ja valkoista. 

Ihminen tiesi, ettei hän ollut niin kuin nuo, joiden silmistä värit puuttuivat täysin, mutta ei hän ollut samanlainen kuin värikkäät ihmisetkään, sillä hänessä oli harmaan sävytkin. Musta-valkoiset hyväksyivät hänet joukkoonsa, sillä hänessä oli tarpeeksi samaa, mutta Ihminen tunsi itsensä usein kuitenkin hieman liian oudoksi heidän kanssaan. Jo hakeutuessaan värikkäiden ihmisten seuraan Ihminen tiesi olevansa erilainen, mutta hän halusi kokeilla kuitenkin. Hänen odotuksensa kävivät toteen, mutta hän tunsi silti olevansa tervetulleempi tänne kuin musta-valkoisten maailmaan.

Ihminen jäi pohtimaan tuota pientä huomiota, jonka hän itsestään teki. Erilainen hän oli molemmissa maailmoissa, mutta miksi toinen tuntui enemmän omalta? Etenkin, kun kyseessä oli se maailma, johon hän vasta oli tutustumassa - tuo värikäs maailma, jota musta-valkoiset pelkäsivät.

Sateenkaaren värit ja värien kaikki sävyt - niitä on enemmän erilaisia kuin mitenkään on mahdollista erottaa pelkkiä harmaan sävyjä, mustaa ja valkoista. Värikkäät ihmiset ovat tottuneet erilaisuuteen omassakin maailmassaan, toisin kuin musta-valkoiset. Heidän on helpompi ottaa joukkoonsa erilainen Ihminen.

Värikkäät ihmiset ovat myös taistellessaan oppineet pitämään toistensa puolia. Ei ole väliä, millä tavoin olet erilainen, kunhan olet rohkeasti oma itsesi.

Ihminen eli rohkeasti kahden maailman rajalla - erilaisena ja ylpeänä siitä.

VI Unia

Miten suhtautua uniin? Syntyvätkö ne jatkaessamme alitajuisesti jonkin asian käsittelyä nukkuessammekin? Ovatko ne unelmia, maailmoja, joihin haluaisimme päästä valveilla ollessamme? Vai ovatko ne enteitä, korkeamman voiman antamia maistiaisia siitä, mitä huominen - tai sitä seuraavat päivät - tuo tullessaan?

Olen toisinaan kirjoittanut ylös näkemiäni unia. Ne ovat vain harvoin olleet yhtenäisiä tarinoita ja silloinkin kun näin on ollut, en ole vaivautunut kirjoittamaan kaikkea yksityiskohtaisesti. Olen hakenut niitä asioita, jotka itselleni tuntuivat tärkeiltä. Pari vuotta myöhemmin muistiinpanoja tosin on hankala ymmärtää, kun ne koostuvat irrallisista toteamuksista: suuri punainen huivi, autossa me kaikki, henkilöt A ja B. Usein kaikki on lisäksi kirjattu omalla mahdottomalla käsialallani aamuisen utuisesti. Kirjoittamalla paitsi muistan joitain unia vuosienkin takaa, olen myös löytänyt joitain yllättäviä yhteneväisyyksiä. Esimerkiksi, vaikuttaa siltä, että joka vuosi juhannusviikolla näen unta koulusta. 

Monesti olen voinut selittää unen edellisen päivän tapahtumilla tai asioilla, jotka ovat pyörineet päässäni juuri ennen nukkumaanmenoa. Yksi tietty ihminen oli siinä, koska olimme päivällä viettäneet aikaa yhdessä, toinen taas koska olin huolissani hänen jaksamisestaan. Kerran käsittelin useissa unissa peräkkäisinä öinä sen hetkisiä ihmissuhde ongelmiani. Kuitenkin joskus uniini ilmestyy yllättäviä vierailijoita ja tapahtumia, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä minkään muun kanssa, ja joiden kanssa en ole ollut tekemisissä aikoihin. 

Kyllä, vaikka pyrin nauttimaan itsenäisyydestäni, kaipaan toisinaan ihmistä rinnalleni, siksi en ole yllättynyt nähdessäni unta minusta suutelemassa toista. Valitettavasti en kykene muistamaan, kuka oli salaperäinen nainen seurassani. Voi kuinka toivon tuon olevan enneuni...

Olen usein tehnyt päätöksiä unien perusteella. Kerran, näin unta eräästä ihastuksestani ja päätin unen perusteella lähteä hänen matkaansa, henkisesti. Se kannatti vaikkei suhde ikuinen ollutkaan. 

On öitä, kun unet ovat ymmärrettävissä minunkin logiikallani. On öitä, jolloin niiden selittämiseen tarvittaisiin erillinen unikirja, mutta en ole varma uskonko moisiin symbolisiin selityksiin. Niin, ja on öitä, jolloin missään ei ole mitään järkeä ja katkonaiset kuvat vain seuraavat toisiaan. 

Ja on unettomia öitä.

V Kultaiset pellot

Ensin vain aavistus ruskeaa yhdessä tähkässä. Sitten koko pelto muuttuu keltaiseksi. Yhtäkkiä kaikki onkin lainehtivaa kultaa. Mihin kesä katosi? Kuinka syksy voi olla näin lähellä?

En tiedä, mitä muut ihmiset näkevät kultaisissa pelloissa. Yhdelle se saattaa vielä tänäkin päivänä olla merkki elannosta, toinen näkee vain väriloiston. Minulle kypsyvät viljapellot ovat aina olleet merkki uudesta alusta, syksystä, koulun alkamisesta. 

Niin kauan kuin muistan, olen aina odottanut koulun alkua, ehkä yhtä vuotta lukuunottamatta. Koulut ovat vaihdelleet, mutta aina olen yhtä kiihkeästi halunnut palata arkeen, ihmisten pariin kesän erakoitumisen jälkeen.

Tämä syksy on erilainen.

Ei ole paluuta koulun penkille, ei tuttua arkirutiinia, johon palata. "Meidän porukka" hajoaa, kaikki lähtevät omilleen valloittamaan Suomea - toistaiseksi kaikki taitavat sentään pysyä tosiaan valtion rajojen sisällä. Minä jään tänne. Ei, en pelkää jääväni erakoksi kesän jälkeen. Minulla on uskomattoman ihania ystäviä, jotka pysyvät luonani eivätkä pois lähtevätkään unohda. 

En voi sanoa pelkääväni tulevaa syksyä, mutta en myöskään tunne oloani varmaksi miettiessäni sitä. Kaikki ne päivät - ja illat - jotka vietin koululla etenkin viimeisen kolmen vuoden aikana, ovat nyt historiaa. On opeteltava elämään ilman.

Tämä voi kuulostaa järjettömältä. Tiedän, ei kukaan vietä vapaaehtoisesti lukemattomia tunteja koululla, mutta se oli elämääni. Painotus menneessä aikamuodossa. Nyt opettelen toisenlaista elämää. Nyt on aikaa nähdä ihmisiä ja lukea ja tehdä asioita, ehkä jopa lenkkeillä. Kaikki tuo vapaa-aika tuntuu vaan niin vieraalta. Vuosi ilman yhtään koeviikkoa? Se kuulostaa kyllä ihanalta. Vuosi ilman yhtään koulukirjaa, mahdotonta. Kai tähän kaikkeen tottuu, lopulta.

Muutaman viikon päästä kaikki ympäriltäni tarttuvat arkeensa. Toivottavasti minäkin saan töitä, päivistä voi muuten tulla yksinäisiä.

IV Kirjat

Mitä se on? Kaksi eri maailmaa, toinen toistensa sisällä.

Kirjat ovat ystäviäni, lapsiani. Ne voivat pelastaa kamalimmankin päivän ja ovat aina siinä minua, lukijaa, varten. Kirjat vievät pois tästä maailmasta silloin, kun seinät kaatuvat päälle ja kaikki muut ovat hylänneet. Ne on luotu viihdyttämään, herättämään tunteita.

Mikä kirjoissa sitten oikein saa meidät, osan ihmisistä, pauloihinsa? Toisia meistä kiehtoo jännitys, joitain romantiikka, yhtä fakta ja toista taas fiktio. Minulle genrellä ei ole merkitystä, tarinalla on. Saman tyyliset ihmiset, kohtalot tai vaikka vain lausahdukset, jotka tuntuvat tutulta voivat saada ymmärtämään tarinaa, kirjan tai omaa, aivan uudella tavoin. Viimeisen viikon aikana olen lukenut ja elänyt uudelleen viimeisen vuoden tapahtumia. Olen elävä todiste siitä, että sanat paperilla kansien välissä voivat saada itkemään ja nauramaan, kärsimään ja nauttimaan. Kaikki eivät koe lukemaansa yhtä konkreettisesti kuin minä, tiedän sen. Tämä on minulle annettu lahja ja kirous. Irtautuminen tästä maailmasta on helpompaa, mutta pään hakkaamista seinäänkin (tai kirjan kanteen) riittää.

Lähes kaikki kirjallisuus tuntuu käsittelevän tavalla tai toisella inhimillisiä teemoja, ehkä siksi, että ne ovat ihmisten kirjoittamia. Sekö meitä vetää puoleensa? Tieto siitä, että joku toinen, vaikka vain kirjan hahmo, pohtii/kokee/elää/tuntee kuten mekin? Ehkä. 

Avaa kirja, kokeile. Ehkä löydät vastauksen. Minäkin jatkan etsintääni.

III Sateenkaarimaailma

"Oletteko tulleet ajatelleeksi, oma rakastettava lapsesi voi olla hän. Homoseksuaalinen mies tai nainen."

(Näppituntumalla, ESS 2.2.12)

Tuo pieni viesti osui silmiini selaillessani lehteä menneenä keväänä. Niin, moniko vanhempi ajattelee lapsestaan sellaista ennen, kun joku tulee ja laittaa heidät ajattelemaan? Jotkut, mutta suurin osa ei ja sama pätee ihmisiin myös muissa ihmissuhteissa. Oletusarvo on, että kaikki ovat heteroita kunnes toisin todistetaan. Koska valtaosa väestöstä tunnustaa kuuluvansa kyseiseen ihmisryhmään, tämä on ymmärrettävää.

Kuitenkin homoja, lesboja ja bi-seksuaaleja on ja siksi olisi kai hyvä osata suhtautua tähän väestön osaan. Kuinka moni tuntee jonkun ei-heteron? Kuinka moni tietää edes yhden? Voin kertoa, sateenkaarilipun alla kulkevia on yllättävän paljon eikä heistä useimmiten voi sitä päältä päin nähdä, ellei omaa kuudetta aistia.

Vaihtoehtoisia suhtautumistyylejä on useita, tässä muutama: 

 * Ensimmäinen vaihtoehto on valtaisa innostus. Toiset ovat niin ylpeitä yksilön rohkeudesta olla omaitsensä, että innostus ja uteliaisuus purkautuvat yhtenä ryöppynä.

 * Toiseen ryhmään kuuluvat ne joille "kaikki on ihan ok". Näille ihmisille syntyy homo- tai bi-seksuaalin kohdatessaan pakonomainen tarve todistaa, että he hyväksyvät toisen valinnan. Näissä tilanteissa paljastusta seuraa pitkä selostus siitä, kuinka se ja se sihteeri tai naapurin serkkukin on homo tai lesbo ja kuinka "kaikki on ihan ok" heille. Todellisuudessa hyväksyntä on vielä kaukana edessä.

 * Kolmas ryhmä sisältää ne, jotka eivät voi ymmärtää ja tekevät sen selväksi. Niin hiljaiset välttelijät kuin ne, jotka suoraan ilmaisevat, etteivät hyväksy toisen erilaisuutta, ovat ikävämpiä tapauksia kohdata. Hiljaiset ehkä ikävimpiä.

 * Helpoimpia, ja sitä mitä useimmat toivovat saavansa vastaan, kun avaavat omaa elämäänsä toiselle, ovat ne, joille kaikki oikeasti on ok. He saattavat kysyä jotain, mutta eivät tee asiasta numeroa. Paljastus ei vaikuta heidän käytökseensä lainkaan.

Mikäli ei ole koskaan tavannut ihmistä, jonka tietäisi olevan homo, lesbo tai bi, on melko mahdotonta sanoa, miten oikeasti suhtautuisi asiaan, siksi välttämättä ei ole merkitystä, onko tullut ajatelleeksi, että oma lapsi voisi kuuluakin vähemmistöön. Jos vanhempi kuitenkin miettii tuota mahdollisuutta, kannattaa ajatella kaikkia lapsia: harva lapsi haluaa kuulla, että "siskostasi/veljestäsi olisin arvannut, sinusta en".

II Yksin

Hän oli vahva vaeltaja. Hän kulki teitä yksin, pysähtymättä edes juomaan. Kerran hän päätti kiivetä vuorelle, mutta hänen voimansa ehtyivät ennen huippua ja hän lyyhistyi maahan. 

Silloin hänen luokseen tuli toinen kulkija. Tällä oli mukanaan runsaasti vettä ja ruokaa matkalle huipulle ja takaisin ja niin päätti jakaa omansa auttaakseen heikompaansa. Vahva vaeltaja, joka muistutti kuihtunutta kukkaa, söi ja joi kiitollisena, muttei ollut vielä tarpeeksi vahva jaksaakseen itse kulkea tietään loppuun. Toinen, joka ensin jakoi eväänsä hänen kanssaan, tarjoutui nyt kantamaan ystävää. He tavoittivat huipun hitaasti, mutta varmasti edeten. Huipulla he jakoivat toisen aterian ja molempien voimat alkoivat hiljalleen palautua. 

Aterian jälkeenkään vahva vaeltaja ei tuntenut oloaan tarpeeksi vahvaksi kulkeakseen yksin. Hän sanoi olevansa kykenevä kävelemään itse kunhan saisi nojata toisen olkaan. Yksin hän ei uskaltanut vielä kulkea sillä pelkäsi jalkojensa jälleen pettävän. Näin he lähtivät taittamaan matkaa rinnettä alaspäin. 

Yhtä ihmistä ei kuitenkaan ole luotu kannattelemaan yksin oman painonsa lisäksi toista, askel askeleelta vahvistuvaa ihmistä. Toisen voimat ehtyivät samaa vauhtia kun toisen vahvistuivat ja välillä tämä kääntyi kysymään, joko hän jaksaisi yksin kulkea. Vastaus oli aina sama: 'Ei, ei vielä. Pelkään, että jalkani pettäisivät taas.' 

Lopulta kulkijat saapuivat risteykseen, jonka keskellä oli kivi. Toista kannatellut laski ystävänsä istumaan kivelle ja sanoi: 'Tässä eroavat tiemme. Olet jo tarpeeksi vahva kulkeaksesi yksin.' Tämä kääntyi ympäri, valitsi toisen tien ja lähti kulkemaan hitaasti. Kivellä istuva vaeltaja mietti mielessään, kuinka hänen nyt kävisi. Hän harkitsi nousevansa ja kokeilevansa, oliko toinen oikeassa, mutta häntä pelotti. Hän istui kauan kivellään peläten liikaa, mitä voisi käydä ja toinen katosi hiljalleen näköetäisyydeltä.

Siinä samassa, kun vahva vaeltaja näki auttajansa viimeisenkin hiustupsun katoavan tielle, jokin hänessä muuttui. 'Miksi annan pelkoni pitää minua täällä, vankina pienellä kivellä. Minä olen vahva vaeltaja, pystyn kyllä kävelemään.' Hieman epäröiden hän nousi seisomaan ja otti ensimmäiset askeleet. Jalat kantoivat hänet vaivattomasti. 

Vaeltaja kääntyi katsomaan risteystä. Hänen suunniteltu reittinsä olisi kulkenut oikeaa haaraa, mutta toinen oli valinnut vasemman haaran ja hän halusi päästä kiittämään tätä. Hän hengitti syvään, sulki silmänsä ja otti askeleen, toisen ja kolmannen. Huomaamattaan hän alkoi juoksemaan pitkin vasenta haaraa kohti ystäväänsä.



Kuinka helppoa onkaan muuttua itsenäisestä omantienkulkijasta ihmisriippuvaiseksi. On niin paljon helpompaa vain pysytellä toisen perässä, antaa muiden päättää mitä tehdään ja minne mennään ajattelematta itse lainkaan. Niin helppoa on muuttua yksilöstä osaksi massaa, tai vain osaksi parisuhdetta. Omaa ongelmaansa voi olla vaikea tiedostaa, mutta mikäli hetkenkin yksinolo tai jo ajatus siitä ahdistaa, kannattaa asialle tehdä jotain. Useimmat ihmiset arvostavat omaa tilaansa, anna se heille ja ota omasi.


Opi olemaan yksin, vasta sitten voit elää muiden kanssa.

I Aikuisuus

Kun ihmisen 18 ensimmäistä elinvuotta tulevat täyteen, hän ylittää täysi-ikäisyyden maagisen rajan. Tämä tietää lapsuuden vapauden loppumista ja aivan uusien velvollisuuksien kohtaamista. Moni saa kuulla olevansa nyt aikuinen, jonka on kannettava aikuisen vastuu. Olen joskus saanut kuulla ja itsekin sanonut: tervetuloa aikuisten maailmaan! 

Mitä on aikuisuus? Voiko yhdessä yössä tapahtua jotain niin merkittävää, että elämämme kääntyy päälaelleen? Ikähän on kuitenkin vain numero, eikö niin? 

18 vuotta täyttänyt on virallisesti täysi-ikäinen. Hänen on maksettava veronsa. Hänen on kannettava vastuu omasta itsestään.

Aikuisuuden käsitteeseen sisältyy enemmän käytösmalleja ja normeja. Aikuinen ihminen on asiallinen ja osaa käyttäytyä. Aikuinen ihminen on vastuuntuntoinen ja hoitaa velvollisuutensa. Aikuinen ihminen kantaa huolta vanhemmista sukupolvista ja on esimerkkinä nuoremmille. Näinkö on? Aikuisen odotetaan olevan tasapainoinen ja tavalla tai toisella sitoutunut. Mikäli yksilö ei täytä edellämainittuja ehtoja, hänet luokitellaan omituisuudeksi, joka yrittää elää nuoruuttaan uudelleen, tai mielen häiriöistä kärsiväksi. 

Siirtymä lapsuudesta aikuisten maailmaan ei tapahdu yksiselitteisesti sinä yönä ennen, kun ihmisestä tulee täysi-ikäinen. Toiset aloittavat siirtymän jo huomattavasti aiemmin, toiset tulevat parikymmentä vuotta jäljessä, jotkut jäävät ikuisiksi lapsiksi. Enkä menisi vannomaan, että ero noiden kahden maailman välillä olisi sekään niin kovin selkeä. Yhtälailla epäloogisuutta ja järjenvastaisuutta esiintyy kummallakin puolella. 

Minulle on sanottu, ettei koskaan saa kasvaa liian aikuiseksi. Sydämessä pitää aina säilyttää paikka lapsen maailmalle. Lapset näkevät maailman niin loistokkaana ja heidän uteliaisuutensa johdattaa heidät aina uusiin seikkailuihin. No, minä yritän, mutta ei ole helppoa tasapainoilla kahden maailman rajalla.

Prologi

Maailma on kummallinen paikka asua ja elää. Näemme ympärillämme ihmisiä, joita usein haluamme edes yrittää ymmärtää. Harvoin siinä onnistumme. Me myös toivomme tulevamme ymmärretyiksi ihmisten keskuudessa. Kuitenkin, kuinka voisimme olettaa toisten ymmärtävän meitä, jos emme itse ymmärrä itseämme?

Meille kaikille tapahtuu paljon, jatkuvasti. Aina kyse ei ole mistään maatamullistavasta, mutta kaikki elää silti. Toisinaan mullistukset ovat niin suuria, että niiden käsitteleminen vie kaiken energian. Oma elämäni muuttui viimeisen vuoden aikana. Voisi sanoa, että löysin itseni. Siitä saan kiittää useita yksittäisiä ihmisiä enemmän tai vähemmän, sekä kohtalon näkymätöntä kättä, joka ohjaa toimiamme. Vuosi ei ollut helppo, haavojen parantuminen vie aikaa ja olen yhä matkani alussa, mutta en kadu mitään. Juuri tällä hetkellä tunnen olevani risteyksessä, jossa tiedän kumman polun valita. Mielialat kuitenkin vaihtelevat, epätoivo palaa vielä luokseni.

Minä kirjoitan, sillä rakastan kirjoittamista. Kirjoitan, sillä tunnen tarvetta selkeyttää ajatuksiani. Kirjoitan, sillä toivon pohdintojeni saavan jonkun toisenkin pohtimaan ja ehkä lopulta ymmärtämään maailmaa paremmin. Niin, myös minä toivon tulevani ymmärretyksi. Pohdintani eivät tule välttämättä olemaan loogisia, en ole looginen ihminen, eivätkä niiden aiheet välttämättä niin kovin järkeviä, mutta kirjoitan niin kuin näen ja koen. Kirjoitan oman totuuteni, rehellisesti ja valehtelematta, mutta en tarkoituksella loukkaa ketään. 

Toivon, että vierelleni löytyy ihmisiä, jotka löytävät teksteistäni jotain itselleen. Tervetuloa kanssani Matkalle Maailmaan!