Arki on alkanut, minullekin. Mistä tiedän sen? En enää ehdi kirjoittamaan, en todellakaan istu viikonloppuna kotona ja säännöllisen epäsäännöllisten työpäivien jälkeen en vain jaksa tehdä mitään, ellen sitten ole jo ennalta jollekin jotain luvannut. Tämä alkaa muistuttamaan menneisyydessä tuntemaani arjen käsitettä, tosin ollen kuitenkin aika kaukana siitä varmuuden tunteesta, joka silloin oli läsnä. Enää en kykene kertomaan edellisenä iltanakaan varmasti missä vietän seuraavan päivän.
Koko pienen ikäni olen inhonnut muutosta. Sillä, oliko kyse miten suuresta tai pienestä muutoksesta, ei ollut merkitystä. Kerran tuli aika, jolloin elämässäni tapahtui paljon muutoksia hyvin lyhyessä ajassa, sekä omasta halustani, että tahtomattani. Olin hajoamispisteessä. Vaikka muutos oli välttämätöntä ja ehdottomasti parempaan päin, se kaikki alkoi olla liikaa. Pelkäsin, vaikka olin onnellinen, mutta en uskaltanut todella olla onnellinen, koska pelkäsin. "Mitä sä pelkäät?" kysyi minulta läheinen ihminen useaan kertaan. Niin, mitä minä oikeastaan pelkäsin? En osannut siihen silloin vastata enkä tänäkään päivänä kykene antamaan tyhjentävää selitystä. Jossain vaiheessa, pahimman ollessa jo takana, ymmärsin kuitenkin, että pelkäsin sitä epävarmuutta, joka tulevaisuuttani varjosti. Silloin en kyennyt näkemään juuri mitään pysyvää elämässäni, kaikki jäisi tänne kun minä lähtisin muualle. Se ei toki ollut totuus. Ystäväni eivät olisi hylänneet minua vaikka olisin lähtenyt toiselle puolen maailmaa.
Haastoin itseni muuttumaan, unohtamaan pelkoni. Ajoin itseni tilanteeseen, jossa varmaa on vain epävarmuus. Nyt elän sitä todellisuutta. Tuleva on minulle yhä yksi suuri kysymysmerkki, mutta koen olevani valmiimpi kohtaamaan sen, kuin olin silloin ennen. En ehkä revi enää itseäni rikki seuraavassa risteyksessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti