Se on täällä taas, vihdoin. Syksykin on kaunista, talvessa ei ole mitään vikaa ja kevät antaa elämään uutta virtaa, mutta kyllä siltikin se kesä on parasta kaikessa. Aurinko, lämpö ja se tuoksu!
Minun kesäni alkoi tästä viikonlopusta. Paljaat sääret ja hame, jäätelöä ja ulkoruokintaa. Hiipailin paljain jaloin pitkin pihaa. Kissa saalisti ötököitä. En tosin ollut erityisen tyytyväinen, kun katti valitsi kohteekseen ampiaisen... Raparperin lehtien alta paljastui iso sammakko ja jalkapohjaa poltti nokkonen. Kesäsateessa on ihana kävellä, etenkin hyvässä seurassa. Sain omituisen päähänpiston ja halusin pitää kiinni päätöksestäni: niin pääsin heittämään talviturkin melko viileään veteen. Iloitsin paljaiden jalkojeni jättämistä jäljistä liukkaan savisella tiellä ja vesilätäköistä asvaltilla. Sateenkaaria, salamoita ja pääskysiä.
Viime päiviin on kuulunut paljon mm-jääkiekkoa, jota en todellakaan olisi uskonut seuraavani näin ahkerasti jopa ottaen huomioon, että nukuin kaksi kolmasosaa Suomi-Ruotsi -pelistä. Katsoin myös lähes kokonaan Euroviisujen finaalin, kannustin Suomen ihanaa Kristaa ja hämmästelin viisujen hyvää tasoa. Ukkosen jyrähdellessä istuimme kynttilän valossa syömässä kaunista illallista.
Tästä se kesä alkaa. Pian edessä ensimmäiset reissut ja valmistautuminen muihinkin (ainakin henkisesti) on jo käynnissä.
Kaksi naista on sovittamassa mammavaatteita. Liikennevaloissa viereisestä autossa istuu pariskunta ja lapsi turvaistuimessa. Puistossa isät työntelevät vaunuja ja kaupassa vanhemmat työntävät lasta täyden ostoskärryn istuimessa.
Nuori nainen katsoo vauvaa, joka nauraa äitinsä käsivarsilla. Mies katsoo taaperoa, joka leikkii hiekkalaatikolla. Pariskunta katsoo ravintolan viereisessä pöydässä istuvaa perhettä. Minä katson pyöreävatsaista kollegaani ja huokaan.
Niin, minä kuulun niihin, jotka vielä unelmoivat, niihin, jotka kiinnitävät huomionsa jokaiseen perheeseen kadulla toivoen olevansa yksi heistä. Haluan tuntea elämän kasvavan sisälläni. Haluan pidellä uutta ihmistä sylissäni ja tuntea hänen sydämensä sykkeen. Haluan nähdä lapseni onnen ja rakastaa ehdoitta.
Vain sitä minä haluan, mutta sitä minulle ei anneta.
Viimeaikoina, syystä tai toisesta, mieleeni on tullut ajatuksia lapsista, vauvoista ja vanhemmuudesta. On myös yllättävän mukavaa, etten ole yksin pohtimassa asioita. Ei vielä, siitä olemme samaa mieltä, mutta ajatukset eivät suostu jättämään minua rauhaan.
p.s. Katkelman minä-kertoja en ole minä. Ainakaan täysin.
Elämäni on helppoa. Tai siis ainakin helpompaa kuin mitä se on viime vuosina ollut tai mitä se tulee tulevina vuosina olemaan. Näin minun on annettu ymmärtää. Mikä ihmeen taustastressi täällä kuitenkin vaikuttaa?
Pahimmat pääsykokeet on jo takana, mun tulevaisuus on siis muiden käsissä. Takana on myös muut kevään suurimmat projektit, mutta toisaalta myös monet kaikkein hauskimmista hetkistä. Yllättävän hauskaa meillä on eräänkin ryhmän kanssa vielä 10 vuoden yhteistoiminnan jälkeenkin.
Olenko omituinen, kun hyvinä aikoina alan aina turhaan kyseenalaitamaan asioita? Esimerkiksi seuraava: Olen aina rakastanut hiuksiani sellaisena kuin ne ovat. Olen antanut leikata ne samaan malliin viimeiset...14 vuotta(?), mutta nyt jostain kumman syystä kaipaan muutosta asiaan. Eihän siinä mitään, ihmiset kaipaavat vaihtelua. Niin, siinähän se onkin: miksi minä sitten pohdin, miksi oikeastaan haluan nyt muuttaa niitä. Miksi ja miksi juuri nyt? Turhia pohdintoja.
Tässä oikeastaan osasyy kai siihenkin, etten saa aikaan julkaisukelpoista tekstiä: pohdin asioita, jotka itsekin tunnustan turhiksi. Jos joku on erimieltä ja haluaa lukea lisää turhia pohdintoja, niin tämä on hyvä hetki kertoa se. Silloin saatan taas kirjoitella useammin.
Les Misérables - elokuva ilmestyi elokuvateattereihin helmikuussa ja minä, vaikka kuinka siitä jo etukäteen niin puhuin, pääsin katsomaan sitä vasta viikko sitten. Vaikka rakastan kyseistä musikaalia, en ollut välittömästi myyty, mutta toisaalta, mitä pidemmälle katsoin, ja mitä enemmän näin jälkeenpäin kuuntelen elokuvan soundtrackia, sitä enemmän kokonaisuutta rakastan. I dreamed a dream on soinut päässäni koko tämän vuoden, siinä on kappale, joka vei minun sydämeni. Anne Hathaway on tunteellinen Fantine ja tulkitsee roolinsa dramaattisesti. Amanda Seyfried, roolinaan Cosette, on kaunis ja puhdas. Ääni kuin enkelin, hän edustaa kaikkea hyvää. Ihailen kyseistä näyttelijätärtä ja hänen työtään.
Toisaalta löysin vihdoin musikaalisoolon, jonka kenties kykenisin jopa itse laulamaan joutumatta transponoimaan ennen sitä. Samantha Barks laulaa Époninen soolon On my own oman vastakaiuttoman rakkautensa vallassa. Kappaleen sanat koskettavat, vaikka oma tilanteeni onkin kaukana kyseisen henkilöhahmon tilanteesta. Ja tosiaan, kauniita sooloja omalle äänialalleni on toisinaan hieman haastavaa löytää.
