Kaksi naista on sovittamassa mammavaatteita. Liikennevaloissa viereisestä autossa istuu pariskunta ja lapsi turvaistuimessa. Puistossa isät työntelevät vaunuja ja kaupassa vanhemmat työntävät lasta täyden ostoskärryn istuimessa.
Nuori nainen katsoo vauvaa, joka nauraa äitinsä käsivarsilla. Mies katsoo taaperoa, joka leikkii hiekkalaatikolla. Pariskunta katsoo ravintolan viereisessä pöydässä istuvaa perhettä. Minä katson pyöreävatsaista kollegaani ja huokaan.
Niin, minä kuulun niihin, jotka vielä unelmoivat, niihin, jotka kiinnitävät huomionsa jokaiseen perheeseen kadulla toivoen olevansa yksi heistä. Haluan tuntea elämän kasvavan sisälläni. Haluan pidellä uutta ihmistä sylissäni ja tuntea hänen sydämensä sykkeen. Haluan nähdä lapseni onnen ja rakastaa ehdoitta.
Vain sitä minä haluan, mutta sitä minulle ei anneta.
Viimeaikoina, syystä tai toisesta, mieleeni on tullut ajatuksia lapsista, vauvoista ja vanhemmuudesta. On myös yllättävän mukavaa, etten ole yksin pohtimassa asioita. Ei vielä, siitä olemme samaa mieltä, mutta ajatukset eivät suostu jättämään minua rauhaan.
p.s. Katkelman minä-kertoja en ole minä. Ainakaan täysin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti