XVII Suoraa puhetta

Olet kiinnostunut hänestä. Et ole valmis puhumaan rakkaudesta, mutta toivot, että hänkin voisi välittää sinusta. Tunteesi tekevät sinut haavoittuvaiseksi. Sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta kertoa hänelle suoraan, mitä tunnet. Toivot hänen näkevän totuuden sinusta joten kaikki eleesi, sanasi ja kosketuksesi kertovat omaa tarinaansa. Kaikki ulkopuolisetkin sen näkevät: hän on sinulle enemmän, kuin mitä suhteenne virallisesti on. Saat häneltä ristiriitaisia vastauksia ja toiveikkuutesi kulkee vuoristorataa. Yksi katse nostaa sinut pilviin ja ajattelet: hän tuntee kuten minäkin! Seuraava sana pudottaa sinut aallon pohjalle. Arkielämä on raastavaa etkä kykene nukkumaan. Ajattelet vain häntä ja toivot saavasi vastauksen ilmassa leijuvaan kysymykseesi pian.

Tilanne on raastava. Tunteiden vuoristorata jatkaa kulkuaan kunnes jotain tapahtuu, kunnes jokin pysäyttää sen. Myöteinen tai kielteinen vastaus. 

Olen saanut monesti kuulla olevani kuin avoin kirja. Kuka tahansa voi nähdä milloin olen kiinnostunut ja kenestä. Elleivät ihastuksen kohteeni ole olleet sokeita, heidänkin on täytynyt ymmärtää sanojeni ja katseideni merkitykset. Miksi kuitenkin on niin, että yleensä silti joudun edellä olevan tarinan kaltaiseen tilanteeseen? Vihjailen ja toivon, kykenemättä ilmaisemaan itseäni suoraan. Lähes kaikki elävät kanssani samoilla säännöillä: he eivät vastaa vihjeisiini suoraan sanoin. Minä taas olen huono lukija, joten jään yhä vouristoratani vangiksi.

Kerran minut yllätettiin. Törmäsin ihmiseen, joka vastasikin vihjailuihini puhumalla suoraan. Olin kovin hämmästynyt, hämmentynyt. Sillä, että vastaus oli kieltävä, ei ole merkitystä. Toisen suoruus sai minut vain arvostamaan häntä enemmän. On helpompi elää ystävänä, kun molemmat tiedämme missä mennään. Kahden vaiheilla elämiseni olisi saattanut tehdä hallaa kaikelle hyvälle. En ole surullinen, ettei hän ollut kiinnostunut. "Tuollaisen tytön tapaa vain kerran dynastiassa", kuten Keisari toteaa elokuvassa Mulan (Walt Disney Pictures, 1998). Ystävät ovat arvokkainta ja parhaimmat heistä pysyvät vierellämme elämääkin kauemmin.

kunpa oppisin puhumaan

kunpa saisin suuni auki

voisin kertoa maailmalle mitä näen

voisin kertoa sinulle kuinka paljon merkitset

 

XVI Runo perhosesta

kuin perhonen
hän eteeni ilmestyi
kuin enkeli
minut siipiensä suojaan sulki


kuin magneetit vetäytyvät yhteen
me löysimme toisemme
palapelin palat osuivat kohdalleen


vain katse
yksi sana
ja kaikki oli oikein


enkeli on vahva
turvallinen
mutta kuten pieni perhonen
sekin pelkää


haluan antaa sinulle
enkelinsiivet suojaksi
perhosen siivet
nostamaan sinut korkeuksiin


kuin perhonen
sinä tulit
kuin enkeli
sinä jäit

XV Musiikkia mielelle

Elän musiikista. Olen koko elämäni ajan harrastanut jotain, missä musiikki on olennainen osa kokonaisuutta. Erilaiset tanssilajit ja kuorot ovat oleet valtaisa osa elämääni, kuin perheitä. Olen kuitenkin joutunut osasta luopumaan elämän jatkaessa kulkuaan. Tällä hetkellä laulan lähinnä omaksi ilokseni ja keskityn tanssimiseen. Ei sillä, toivoisin kyllä pääseväni laulamaankin taas pian.

Kävin viikolla kuuntelemassa kahta konserttia. Ensimmäinen oli loistava ja vei sydämeni. Rakastuin naissolistiin. Toinen konsertti oli sekin mukavaa kuunneltavaa. Tosin, koska kyseessä oli kuoro, jossa ennen lauloin, olisin paljon mielummin ollut itse laulamassa. En kykene muistamaan milloin olisin viimeksi käynyt kaksi kertaa peräkkäin konsertissa vain kuuntelemassa. Jotenkin tuntuu, että olen ollut enemmän lavalla kuin katsomossa.

En ole koskaan ollut mikään fanityttö. En ole ihastunut näyttelijöihin ja muusikoihin, enkä kuunnellut pakkomielteisesti yhtä tiettyä bändiä. Viime aikoina olen kuitenkin löytänyt tuonkin puolen itsestäni. Tällä hetkellä idolilistallani on neljä nimeä. Laulajia kaikki, aivan loistavia kukin omalla persoonallisella tyylillään. Yritän hillitä itseäni, etten muutu pakkomielteiseksi, mutta toisaalta nautin myös tästä uudesta löydöstäni.

Sisälläni kytee pieni toive, että jonain päivänä saisin laulaa samanlaisille yleisöille kuin idolini. Ihastuksen lisäksi kyse on siis roolimalleista: jos he voivat menestyä noin, miksi en minäkin? Haluan laulaa itseni maailmaan, aivan kuin he ovat tehneet. Ehkä jonain päivänä tähdet ovat suotuisassa asennossa ja minäkin nousen lavalle tuomaan musiikkia ihmisten korville ja mielille.

XIV Kalenteri

Oli aika, jolloin en omistanut käsilaukussa kulkevaa kalenteria. Nyt en voisi kuvitellakaan muistavani jokaista menoa ja merkintää ulkoa. Olen kalenteriorja, myönnetään.

Tämä syksy piti olla minun omaa aikaani. Vapaa kuin taivaan lintu, se oli suunnitelmani. Mahdollisuus matkustaa ja nähdä maailmaa. Nyt tuntuu siltä, että kalenteriini ei mahdu paria päivää pidempiä matkoja, jos niitäkään. Ainut hyvä puoli tässä on, että ne rahat, jotka käyttäisin matkustaessani, säästyvät tulevan varalle. Muuten on vain ahdistavaa huomata viikonloppujensa katoavan erilaisten suunnitelmien alle. Vapaaehtoistahan se kaikki suurimmaksi osaksi on, mutta kuitenkin, normaalielämästä poikkeavia kalenteriin merkittäviä suunnitelmia ne ovat.

En usko olevani ainut, joka elää kalenterinsa varassa. Tähän suuntaan viittaa ainakin se, että jälleen koulujen alkaessa kirjakauppojen ja muiden vastaavien hyllyt pursuilevat erilaisia kalenterivaihtoehtoja. On suurta ja pientä, on viikko/aukeama ja päivä/sivu vaihtoehtoja, on muumia, Wagneria, lintuja, kaloja ja ties mitä. Kalentereiden markkinointi aloitetaan heti kouluun saapuville, meistä koulitaan hiljalleen kaltaisiani orjia. 

Onko jokin keino välttää kalenteriorjan kohtalo? Tai päästä vapaaksi? Aina voi vain jättää uuden kalenterin hankkimatta ja elää siinä uskossa, että kykenee muistamaan kaiken tarpeelisen. Mikäli aktiivisuus on lähelläkään omaa tasoani, en usko muistin riittävän. Silloin tukeutuu helposti ylimääräisiin muistilappuihin ja ennen kuin huomaakaan, joka paikassa on neonvärisiä paperineliöitä. Ei, minä en ainakaan selviäisi ilman kalenteriani.

Myönnän tappioni, olen ja tulen varmaan vielä pitkälle tulevaisuuteenkin olemaan kalenteritiippuvainen. Jos siis kannan mukanani aina pientä kirjaa, joka käytännössä sisältää koko elämäni, miksen sitten tekisi sitä tyylillä? Tänä vuonna hemmottelen itseäni kauniilla kalenterilla, joka ehkä piristää päivää silloinkin, kun sivut tuntuvat hukkuvan merkintöihin.

XIII Tuuliviiri

Tunnen tarvetta kirjoittaa, mutta sanojen siirtyessä mielestäni näppäinten kautta tietokoneen näytölle, ne alkavat kuulostaa järjettömiltä, naurettavilta. Haluaisin niin kertoa mitä mielessäni liikkuu, mitä tunnen, näen, koen, mutta en löydä sanoja, jotka saisivat näkökulmani kuulostamaan perustelluilta. Kaikki kuulostaa lapselliselta tai teinin valitukselta. 

Hetkittäin tuntuu, että elän vain tarinoideni hahmoissa. Tapahtumat ja tilanteet, jotka maalaan sanoin mielikuvituksestani syntyneille henkilöille, tuntuvatkin kuuluvan minulle. Kun sankarittareni puhuu, minä puhun. Kuulen äänet päässäni, tunnen tuulen hiuksissani ja kosketuksen ihollani. 

Annan hahmoilleni elämän, jota en itse ole vielä kyennyt saavuttamaan. Yhdelle annan toimivan parisuhteen, tietysti monen mutkan kautta, toinen saa itsenäisen elämän, oman asunnon ja työn. Kuten sanottu elän heidän kauttaan.

Joskun pelkäsin kirjoittaa mitään ikävää henkilölle, johon samaistuin tavallista enemmän. Esimerkiksi kerran erotessani kuvittelin sen olevan jotenkin yhteydessä siihen, kun olin kirjoittanut erään päähenkilöni eroavan. Varon edelleen juonenkäänteitäni sillä tunnen yhteyden elämäni ja tarinan kanssa. Todennäköisesti vaikutus on toiseen suuntaan. Kirjoitan siitä, mitä tunnen. Ehkä aavistelin eroakin, kuka sitä tietää. 

Mielialani vaihtelevat, elän enemmän novellin kuin romaanin rytmiä. Toisinaan tuntuu helpommalta elää sanoissa kuin teoissa. Keskustella niiden henkilöiden kanssa, jotka ovat kaikki vain osa omaa mielikuvitustani, osa minua, kuin todellisten ihmisten kanssa - heitä on huomattavasti vaikeampi ymmärtää.

Sitten on niitä aikoja, kun kaipaisi nimenomaan sitä, ettei osaisi arvata keskustelukumppanin seuraavaa lausetta ennen edellisen päättymistä.

XII Runo irrallisuudesta

kuljen eteenpäin

näen taakseni

näen eteeni

mutta en tätä hetkeä

ihmiset ympärilläni

kulkevat ohitseni

kulkevat lävitseni

he eivät näe minua

uin

tuoksujen ja tunteiden meressä

kykenemättä kiskomaan itseäni rannalle

uin

toivon osuvani käteen

joka nostaisi minut teräville rantakiville

istun puiston penkillä

vanhus nauraa

lapsi itkee

heidän jalkansa tallaavat hiekkaisia teitä

minä leijun

olen irti kaikesta

käteni harovat ilmaa

tapaavat vain ilmaa

ehkä vielä kerran

saan laskea jalkani maahan

aistia ruumiillani tunteet ja tuoksut

löytää käden

nauraa lailla vanhuksen

itkeä kanssa lapsen

XI The Wind Of Change

"Silloin me tuskin oltais tässä, jos tietäisit mistä tulin. Silloin me tuskin oltais tässä, jos tietäisit kuka minä olin."

- Morsian, Jemina Sillanpää

Elämä kulkee eteenpäin, tilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat. Jemina Sillanpään sanoissa on ideaa. Minulla on ystäviä, joiden kanssa en olisi missään tekemisissä mikäli olisimme tavanneet vuosia aiemmin. Toisinaan muutumme niin paljon, että ne, jotka tunsivat meidät ennen, eivät enää tunnu löytävän samaa ihmistä meistä. Minä kuitenkin pidän toistaiseksi tiukasti kiinni siitä, että historiani on osa minua. En häpeile sitä ja olen valmis kertomaan, kuka olin. 

Muutos lähtee ihmisestä itsestään. Toista ei voi syyttää siitä, jos tuntee muuttuneensa ihmisenä. Kiittää voi, mutta ei syyttää sillä ihminen valitsee itse haluaako muuttua vai ei. Toinen voi saada muutoksen alkamaan. Herättää. Ihmiset muuttujan ympärillä vaikuttavat, mutta muuttuja itse valikoi, minkä antaa vaikuttaa itseensä. 

Muutos on jatkuvaa. Usein tuskin huomaamme sitä, mutta on aikoja, jolloin tapahtuu paljon tai jotain radikaalia, mikä saa meidät ihmettelemään, ketä meistä oikein on tullut. Itse puhun uudesta ja vanhasta minästä. Viimeksi tänään olen saanut kuulla, kuinka olen muuttunut. Saatan olla vielä sama ihminen kuin vuosi sitten, mutta silti jotain aivan muuta. 

Ennen pelkäsin muutosta. Se kuitenkin oli turhaa. Muutos on aina hyvästä, vaikka sillä hetkellä emme sitä ehkä aina ymmärräkään. Jokainen muutos kasvattaa meitä ihmisenä. Tunnen olevani enemmän sinut itseni ja maailman kanssa. Enkä enää pelkää muutosta, vaan otan kaiken vastaan. Heittäydyn tuulen vietäväksi.

X Hymy

Hän hymyili minulle. Emme olleet koskaan ennen tavanneet, emmekä koskaan tulisi enää tapaamaan, mutta hän hymyili minulle. Katsoimme toisiamme silmiin ja jaoimme yhteisen hetken. Hymyilin takaisin.

Mitä hymy vaatii antajaltaan? Hieman lihastyötä, jota tosin tuskin huomaa ellei halua ehdottomasti harrastaa kasvojumppaa. Toisen huomioimisen ja vain hetken aikaa, ei sen enempää.

Mitä hymy antaa vastaanottajalleen? Viestin: en ole yksin, minustakin välitetään. Lohtua, turvaa, toivoa ja onnentunteen. Muiston, joka kantaa kauas. Kehoituksen hymyillä.

Mitä hymy antaa antajalleen? Sen tunteen, minkä hyvän tekemisestä vain voi saada ja, jos hyvin käy, hymyn takaisin.

Hymy on ihmimillinen asia. Vain harvat eläimet hymyilevät (apinat ehkä?) ja nekin, joiden ilmeistä löytyy jotain hymyn tapaista, liittävät sen hampaiden paljastamiseen ja näin ollen uhkaavaan käytökseen. Ihmisten kesken hymy on kuitenkin ystävällinen ele, jonka kuka tahansa voi suoda toiselle ja näin tehdä toisen päivästä hieman valoisamman.

Matkustaessani maailmalla olen tavannut valtavasti ihmisiä - isäntiä, emäntiä, asiakaspalvelussa työskenteleviä ja ihan vain ohikulkijoita. Mitä kauemmas olen Suomesta lähtenyt, sitä suurempi osa täysin tuntemattomista ihmisistä on hymyillyt minulle. Niille, joille se on työtä (esim. hotellihenkilökunta), hymyily ja ystävällinen käytös on opeteltua ja siksi toisinaan hieman liioiteltuakin, mutta aivan toista on kulkea kadulla ja nähdä vastaantulijan hymyilevän. Helposti tottumattomana katsoo ympärilleen, jos hän hymyili jollekin tutulleen, joka seisoi vieressäsi, mutta ei. Ihminen voi hymyillä toiselle ilman, että tuntee tätä ennestään. 

Eräs ystäväni sanoi kerran matkamme jälkeen, että aikoo muistaa Suomessa, kuinka mukavaa on tavata kadulla kulkiessa hymyilevä ihminen. Täällä päin he ovat harvinaisuuksia, outolintuja. En tiedä kykenikö tuo ystäväni itse toteuttamaan ideaaliaan, mutta kiitos tuon ystävällisen hymyilevän suomalaisen, joka jää nimettömänä sydämeeni, itse koetan muistaa hymyillä. 

Jos joku hymyilee sinulle kadulla, älä pelästy. Se voin olla minä, tai joku muu, joka haluaa levittää pieniä onnen pisaroita maailmaan.

IX Enkeleitä ja kynttilöitä

Vaikka hypin tänään metsässä avojaloin kesämekko päälläni ja kahlasin kaislikossa, olen syksytunnelmissa. Istun hämärässä kynttilöiden keskellä ja kädessä kuppi kuumaa. 

Kynttilä tuo valoa ja tunnelmaa. Ne ovat kuin pieniä toivonkipinöitä keskellä pimeyttä. Ajalla ennen sähköä tuli oli ainut keino valaista sisätilat. Nykyään olemme harvoin konkreetisesti riippuvaisia kynttilöistä, mutta poltamme niitä mielellään omaksi iloksemme.

Kynttilän valkea liekki tuo mieleeni pienen enkelin. Lapsuudessa suojelusenkelit kulkivat aina vierellämme ja uskon, että ne kulkevat tänä päivänäkin. Ei, en tarkoita valkeakaapuisia henkiolentoja, taivaallisia sotureita enkä niitä kiiltokuvien kiharapäitä. Tarkoitan enkeleitä, jotka oikeasti kulkevat vierellämme ja auttavat. Toisinaan huomaamme meitä auttavat kädet, kohtaamme katseen ja osaamme kiittää, joskus enkelimme toimivat niin ettemme huomaa heitä lainkaan. Enkelisi on se, joka sinua pyytettömästi auttaa, rohkaisee ja rakastaa. Voimme kaikki olla enkeleitä toisillemme. Kynttilän liekki tuo mieleeni kiiltokuvaenkelin vaaleine kiharoineen, siipineen ja suurine silmineen. Siinä olkoon symboli kaikille todellisille enkeleille.

Olen aina rakastanut kynttilöitä. Itse en niitä juuri ole ennen polttanut, sillä en ole pysynyt paikallani tarpeeksi kauaa sellaisena hetkenä, että olisin voinut kynttilän sytyttää. Tänään tunsin tarvetta luoda itselleni pienen pesän, jossa ajatella elämää. Kynttilät tuovat mieleeni mökki-illat, talven ja erään kesäyön ei niin kauan aikaa sitten. Tällä kertaa kynttilät tuovat maailman lähemmäs, vievät minut lähemmäs sitä mitä kaipaan.

kynttilä pimeässä

kunpa olisit täällä

jakamassa hetken kanssani

VIII Ystäville

"Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä." - Veikko Lavi

Liian harvoin osoitamme sen ystävillemme. Ystävänpäivä on joka päivä, ei vain helmikuun neljästoista. Onneksi on hetkiä, jolloin saamme kertoa ihmiselle vieressämme (tai maailman toisella puolen) heidän merkitsevän meille elämää, tai miten kukakin sitten asian kokee ja ilmaisee. Tämä kirjoitukseni olkoon omistettu nyt kaikille ystäville. 

Ystävät ovat erilaisia, ovathan he ihmisiä, ja jokainen joka on joskus sotkenut värejä/laittanut ruokaa/leikkinyt kemistiä tietää, että erilaisia osia yhdistelemällä saadaan hyvin erilaisia lopputuloksia. Yhdistettäessä kaksi erilaista ihmistä, saadaan aina erilainen ystävyyssuhde. Entä sitten, kun soppaan lisätään uusia osapuolia? Variaatioita voi johtaa lukuisia, kaikki riippuu kaikesta. Yksi ihminen muodostaa erikseen oman suhteensa yksittäisiin ihmisiin, tilanteeseen, kokonaisuuteen. 

Kahden ihmisen ystävyys rakentuu pohjan päälle. Ensimmäiset kontaktit, tilanteet ja ympäristö, jossa ystävyyden ensiaskeleet otetaan, vaikuttavat siihen millainen suhde kahden ihmisen välille muodostuu. Ystävyyssuhde on elävä organismi, se muuttuu, mutta pohjan voi vain hyvin harvoin luoda täysin uudelleen.

Olen kuullut puhuttavan ihmisen eri rooleista kuvattaessa persoonaa ja ihmisen elämää. Ihminen on yhdessä hetkessä työntekijä/-antaja/opiskelija/opettaja/kollega toisessa äiti/isä/sisko/veli/tytär/poika/mies/vaimo/tyttöystävä/poikaystävä. Listoja voisi jatkaa loputtomiin. Kun yksilö liittyy osaksi suurempaa kokonaisuutta (perhettä/työyhteisöä/harrasteryhmää/yms.), hän omaksuu roolin. Hänelle muodostuu paikka ryhmässä. Näin on jokaisessa ystäväporukassakin.

Jotkut ystäväpiirit ovat hetkellisiä, aikaan tai paikkaan sitoutuneita, ja vaikka ne muovaavat meitä ihmisinä, niistä on helppo siirtyä pois. Toiset liittoumat sen sijaan ovat sitäkin tiiviimpiä. Joskus jopa niin tiiviitä, että uuden ihmisen voi olla vaikea löytää paikkansa osana kokonaisuutta, mikäli hänet päästetään tätä yrittämään. Nämä ystäväporukat ovat syntyneet kestämään, tavalla tai toisella.

Ystävät kasvavat yhdessä. Heille muodostuu yhteisiä tapoja, rutiineja ja jopa rituaaleja (ei, en tarkoita minkäänlaista kulttitoimintaa), joita ystävyyssuhteen ulkopuolisen voi olla hankala ymmärtää tai edes hyväksyä. Hyvin läheinen ystävyys voi aiheuttaa epävarmuutta ihmisessä, joka ei ole kasvanut samoihin tapoihin. Viisaat ihmiset saattavat päästä osaksi toisten maailmaa tai edes oppia ymmärtämään näiden tarvetta siihen.

Ystäväni ovat löytäneet minut erilaisista yhteyksistä. Yhden kanssa törmäsimme vasta, toinen on kulkenut mukana jo kauemmin. Joidenkin kanssa haluaisin syventää ystävyyttämme, toiset ovat siirtyneet taustavaikuttajiksi. Kaikki he tuntevat minut, tai yhden puolen minusta, jotkut useitakin puolia. Uskollisimmat heistä hyväksyvät minut kaikkine vikoineni.

Kiitos kaikille rakkaille ystäville!

 

Tämän illan inspiraatio syntyi tarpeesta jakaa pieni kokemus ystävän kanssa, ja huomiosta, että minulla on läheisiä ihmisiä, jotka kuuntelevat. 

Ystävyys yhdistää, läheisyys lämmittää, nämä kulkevat käsikkäin.

VII Erilaisuudesta

Jälleen kaksi maailmaa: musta-valkoinen ja värikäs. Ja pieni ihminen, joka etsi paikkaansa.

Musta-valkoiset haluavat kaiken olevan musta-valkoista, yhtä helppoa oppia tuntemaan ja ymmärtää kuin valkoisille lehden sivuille mustalla musteella painetut uutiset. Kaikki on tuttua. On mustaa, valkoista ja kaikkia harmaan sävyjä, mutta kaikki on selitettävissä.

Musta-valkoiset suhtautuvat pelolla ihmisiin, jotka näkevät maailman spektrin läpi. Värit ovat jotain sellaista, mitä musta-valkoiset eivät koskaan kykene täysin ymmärtämään, ja he eivät pidä siitä, etteivät ymmärrä. Nämä ihmiset, joille on suotu kyky nähdä maailma kaikissa sateenkaaren väreissä, ovat joutuneet aina taistelemaan musta-valkoista, selkeä rajaista maailmaa vastaan. Heille mikään ei ole itsestään selvää, kaikki on värikästä. Heidän silmissään loistaa koko värien ja sävyjen kirjo.

Oli Ihminen, jonka musta-valkoinen maailma kasvatti. Ole rohkea, piirrä omat karttasi, hänelle sanottiin. Ja hän piirsi - mustaa ja harmaata valkoiselle, sillä vain nämä värit hänelle annettiin. 

Kerran Ihminen löysi kynän. Se oli erilainen, kuin ne, joita hän yleensä käytti, mutta kynä sopi hänen käteensä kuin se olisi tehty siihen. Ihminen teki viivan paperille. Teki toisen, ja kolmannen. Väri muuttui. Ensimmäinen viiva alkoi harmaana, päättyi siniseen. Toinen alkoi vihreästä, päättyi keltaiseen. Kolmas liukui oranssista punaiseen. Ihminen ei ymmärtänyt, mutta värit tuntuivat kuuluvan siihen. Hän pelkäsi, sillä niin hänet oli opetettu reagoimaan, mutta kaikki tuntui hyvältä. 

Ihminen oli ennenkin ollut hieman eristäytynyt muista ihmisistä. Hän oli ollut niin keskittynyt piirtämään karttaansa, ettei ollut nähnyt muuta. Nyt hän katsoi muita ihmisiä. Heidän silmiään. Mustia, harmaita, lähes valkoisia silmiä joka puolella, mutta ei pelkästään niitä. Hän näki ihmisiä, joiden silmistä loisti samat värit kuin hänen piirtämistään viivoista. Heitä oli vähemmän, mutta heistä loistavat värit vetivät Ihmistä puoleensa. Nähdessään oman peilikuvansa hän näki silmistään sekä värejä, että mustaa, harmaata ja valkoista. 

Ihminen tiesi, ettei hän ollut niin kuin nuo, joiden silmistä värit puuttuivat täysin, mutta ei hän ollut samanlainen kuin värikkäät ihmisetkään, sillä hänessä oli harmaan sävytkin. Musta-valkoiset hyväksyivät hänet joukkoonsa, sillä hänessä oli tarpeeksi samaa, mutta Ihminen tunsi itsensä usein kuitenkin hieman liian oudoksi heidän kanssaan. Jo hakeutuessaan värikkäiden ihmisten seuraan Ihminen tiesi olevansa erilainen, mutta hän halusi kokeilla kuitenkin. Hänen odotuksensa kävivät toteen, mutta hän tunsi silti olevansa tervetulleempi tänne kuin musta-valkoisten maailmaan.

Ihminen jäi pohtimaan tuota pientä huomiota, jonka hän itsestään teki. Erilainen hän oli molemmissa maailmoissa, mutta miksi toinen tuntui enemmän omalta? Etenkin, kun kyseessä oli se maailma, johon hän vasta oli tutustumassa - tuo värikäs maailma, jota musta-valkoiset pelkäsivät.

Sateenkaaren värit ja värien kaikki sävyt - niitä on enemmän erilaisia kuin mitenkään on mahdollista erottaa pelkkiä harmaan sävyjä, mustaa ja valkoista. Värikkäät ihmiset ovat tottuneet erilaisuuteen omassakin maailmassaan, toisin kuin musta-valkoiset. Heidän on helpompi ottaa joukkoonsa erilainen Ihminen.

Värikkäät ihmiset ovat myös taistellessaan oppineet pitämään toistensa puolia. Ei ole väliä, millä tavoin olet erilainen, kunhan olet rohkeasti oma itsesi.

Ihminen eli rohkeasti kahden maailman rajalla - erilaisena ja ylpeänä siitä.

VI Unia

Miten suhtautua uniin? Syntyvätkö ne jatkaessamme alitajuisesti jonkin asian käsittelyä nukkuessammekin? Ovatko ne unelmia, maailmoja, joihin haluaisimme päästä valveilla ollessamme? Vai ovatko ne enteitä, korkeamman voiman antamia maistiaisia siitä, mitä huominen - tai sitä seuraavat päivät - tuo tullessaan?

Olen toisinaan kirjoittanut ylös näkemiäni unia. Ne ovat vain harvoin olleet yhtenäisiä tarinoita ja silloinkin kun näin on ollut, en ole vaivautunut kirjoittamaan kaikkea yksityiskohtaisesti. Olen hakenut niitä asioita, jotka itselleni tuntuivat tärkeiltä. Pari vuotta myöhemmin muistiinpanoja tosin on hankala ymmärtää, kun ne koostuvat irrallisista toteamuksista: suuri punainen huivi, autossa me kaikki, henkilöt A ja B. Usein kaikki on lisäksi kirjattu omalla mahdottomalla käsialallani aamuisen utuisesti. Kirjoittamalla paitsi muistan joitain unia vuosienkin takaa, olen myös löytänyt joitain yllättäviä yhteneväisyyksiä. Esimerkiksi, vaikuttaa siltä, että joka vuosi juhannusviikolla näen unta koulusta. 

Monesti olen voinut selittää unen edellisen päivän tapahtumilla tai asioilla, jotka ovat pyörineet päässäni juuri ennen nukkumaanmenoa. Yksi tietty ihminen oli siinä, koska olimme päivällä viettäneet aikaa yhdessä, toinen taas koska olin huolissani hänen jaksamisestaan. Kerran käsittelin useissa unissa peräkkäisinä öinä sen hetkisiä ihmissuhde ongelmiani. Kuitenkin joskus uniini ilmestyy yllättäviä vierailijoita ja tapahtumia, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä minkään muun kanssa, ja joiden kanssa en ole ollut tekemisissä aikoihin. 

Kyllä, vaikka pyrin nauttimaan itsenäisyydestäni, kaipaan toisinaan ihmistä rinnalleni, siksi en ole yllättynyt nähdessäni unta minusta suutelemassa toista. Valitettavasti en kykene muistamaan, kuka oli salaperäinen nainen seurassani. Voi kuinka toivon tuon olevan enneuni...

Olen usein tehnyt päätöksiä unien perusteella. Kerran, näin unta eräästä ihastuksestani ja päätin unen perusteella lähteä hänen matkaansa, henkisesti. Se kannatti vaikkei suhde ikuinen ollutkaan. 

On öitä, kun unet ovat ymmärrettävissä minunkin logiikallani. On öitä, jolloin niiden selittämiseen tarvittaisiin erillinen unikirja, mutta en ole varma uskonko moisiin symbolisiin selityksiin. Niin, ja on öitä, jolloin missään ei ole mitään järkeä ja katkonaiset kuvat vain seuraavat toisiaan. 

Ja on unettomia öitä.