LXXXVII Kaksi vuotta ja vähän päälle

Blogin 2-vuotissynttärit oli ja meni täydellisessä hiljaisuudessa. Kesän työputki on nyt kuitenkin takana ja on aika ryhdistäytyä ja valmistautua uuden opintovuoden haasteisiin. Toivottavasti saan koottua myös ajatuksiani taas kirjalliseen muotoon.

Kalenterivuosi alkaa 1.1., kirkkovuosi adventin ajasta, minun vuoteni elo-syyskuusta. Tänä vuonna ehkä hieman tavallista myöhemmin, johtuen tosiaan siitä, että työt jatkuivat aina menneeseen viikonloppuun saakka. Näillä näkymin tähän vuoteen kuuluu monia samoja elementtejä, kuin edelliseenkin. Opiskelu jatkuu entistä ahkerammin (tai ainakin yritän parhaani) ja reppuelämää on jälleen edessä. Muutoksen tuulet kuitenkin kurkottelevat taas meidänkin ympärillä. Katsotaan, mitä kaikkea nekin tuovat tullessaan.

***

Muutosta ei tapahdu ellet ole itse valmis muuttumaan.

Et voi olettaa muiden ymmärtävän sinua ellet itse auta heitä ymmärtämään.

Muista myös ymmärtää muita.

Kukaan ei ole täydellinen.

Pyytäessäsi apua, ota apu vastaan.

LXXXVI Sidonko sinut suloisin solmuin?

Mikä sitoutumisesta pelottaa niin kamalasti? Tätä olen toisinaan pohtinut ymmärtämättä kuitenkaan täysin. Minulle sitoutuminen on muodostunut luonnolliseksi tavaksi toimia. Vanhempani nimittäin pitivät harrastusten kanssa tiukasti kiinni siitä, että jos harrastetaan jotain niin sitä myös harrastetaan eikä vain silloin kun sattuu huvittamaan. Tästä olen heille kiitollinen, sillä rakkaimmat harrastukseni ovat näin antaneet minulle paljon ja enemmänkin.

Monesti olen kuullut jonkun valittavan, ettei pysty, kykene tai halua sitoutua. Toiset myös pelkäävät sitä. Varsinainen sitoutumiskammo ilmenee harrastusten sijaan parisuhteissa. Tätä pidetään erityisesti miesten ongelmana, mutta koskee aivan yhtälailla nykynaisiakin. Syystä tai toisesta nämä ihmiset kokevat sitoutumisen ahdistavana ja rajoittavana ja siksi näiden ihmisten suhteet kaatuvatkin usein johonkin sitoutumisen vaiheeseen. Nämä ihmiset pakenevat suhdetta enemmän tai vähemmän tiedostetusti.

Sitoutumiskammoinen ahdistuu sitovan suhteen rajoittavuudesta ja siitä ajatuksesta, että tässä tämä nyt oli (=ei enää joskaan uuden rakkauden tuntua tai ensitreffejä ym.). Hän kokee, ettei voi olla ja mennä enää niin kuin haluaa ja että sitoutuminen muutenkin rajoittaa häntä liikaa. Moni Sitoutumiskammoinen myös väittää, ettei heistä ole pysyvään suhteeseen.

Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että kukin meistä on kykenevä toimivaan suhteeseen silloin, kun kumppani on oikea. Suhde sopivaan kumppaniin ei ahdista eikä rajoita liikaa. Toki sitoutuminen tarkoittaa sitä, että ottaa toisen huomioon, mikä taas toisinaan tarkoittaa omien toiveiden sivuuttamista. Nämä pienet kompromissit ja muut eivät kuitenkaan tunnu liian suurilta jos ne tekee oikean ihmisen puolesta.

Oikeaan ihmiseen sitoutuminen tuo turvaa, ainakin minä koen sen niin. Sormus sormessa on osoitus maailmalle siitä, että olen ollut onnekas ja löytänyt ihmisen johon haluan sitoutua. Sisimmässäni sitouduin jo kauan ennen sitä.

I'm yours.

LXXXV Korvissa soi

Äänimaailma ympärillämme on mielenkiintoinen kokonaisuus. Suurin osa ihmisistä tänäpäivänä elää kaupunki ympäristössä, jossa täydellistä hiljaisuutta on lähes mahdotonta tavoittaa. Ympärillä kaikuu liikenteen ääniä, ihmisten puhetta ja kolinaa jos jonkin moista. Jos sattuu asumaan hyvin äänieristetyssä talossa, voi olla että liikenteen ääniltä pääsee silloin neljän seinän sisälle suojaan, mutta hiljaisuutta on sielläkin hyvin haastavaa saavuttaa. Jääkaappi sirisee ja surisee, television kuitenkin joku laittaa aina päälle ja jotenkin silloin kun kaikki muu olisi kummallisen hiljaista, äänettömyys alkaa ahdistamaan, jolloin automaattisesti alat kuuntelemaan musiikkia tai vaikka mainos-TV:n älyttömiä selostuksia.

Todellisen hiljaisuuden löytääkseen täytyy mennä kauas modernista maailmasta. Onneksi on olemassa paikkoja, joihin liikenne ei yllä, jota sähköverkko ei kata ja josta katsottuna lähimmät naapurit ovat tarpeeksi kaukana, ettei huutokaan enää kanna. Noissa paikoissa äänessä ovat vain luonto itse ja se yksi ihminen, joka hiljaisuutta hakee. Toki, jos haluaa päästä eroon vielä luonnonkin äänistä, niin aina voi tuohon paikkaan rakentaa pienen hirsimökin, jonka rakentaminen toki täyttää ympäristön melulla hetkeksi. Mökin sisällä hiljaisuutta haluava saa lopulta olla aivan rauhassa.

On kuitenkin hetkiä, jolloin normaaliolosuhteet eli äänimaailma, johon kuuluvat televisio, jääkaappi ja vieressä istuvan puhe, tuntuvat taivaalliselta. Kuvittele meteli, jonka moottorisaha saa aikaan. Kuvittele, että se siirrettäisiin kotiisi ja meteli useita tunteja jaksottain jatkuvaksi. Kun tuo työmaan melu lopulta päivän päätteeksi hiljenee, korvat kiittävät.

LXXXIV Perinteitä pohtimassa

Olen perinteinen ja perinteiden ihminen. Mitä se sitten tarkoittaa? Mitä tarkoittavat perinteet? Vanhoja ihmisiä, jotka elävät menneessä? Siinä uskossa elämistä, että ennen kaikki oli paremmin? Että yksi vanha konsti voittaa pussillisen uusia? Ehkä se on kaikkea sitäkin.

Joidenkin ihmisten mielessä perinteikkyys on saanut negatiivisen leiman. Nykypäivän ideologia koetaan olevan ristiriidassa kaiken vanhan kanssa, kenties mennyt koetaan jopa eräänlaisena uhkana kehitykselle. Toisaalta, menneisyytemme kertoo paljon siitä, miksi olemme tänä päivänä sellaisia kuin olemme. Ei olisi tätä päivää, ilman eilistä. Perinteitä kunnioittamalla osoitamme kunnioituksemme menneisyydelle.

Arkielämässä perinteet tarkoittavat kuitenkin yleensä jonkun tietyn ryhmän - perheen tai muun ryhmän - tapoja toimia. Perinteiden merkitys vaihtelee, samoin niiden noudattamistyyli. Monet kokevat perinteet erityisen tärkeiksi suuremmissa säännöllisissä juhlissa (kuten joulu). Näissä tilanteissa ne korostavat tapahtuman merkittävyyttä ja tuovat siihen turvallisen tuttuuden tunteen.

Minulle perinteistä luopuminen ei koskaan ole helppoa. Sillä lienee jotain tekemistä muutoksen pelkoni kanssa. Joka tapauksessa koen luopumisen tuskaa etenkin elämäni tässä vaiheessa, jolloin elämän tilanteeni edellyttää monista perinteistä luopumista.

Virvon, varvon

Tuoreeks, terveeks

Tulevaks vuodeks

p.s. äiti, teen kyllä vielä päätöksen pääsiäisestä...

LXXXIII Kultaa ja hopeaa

Vuosia takana kultaisia niin kovin monta ja siinä he hymyilevät. Hiukset harmaantuu ja ryhti muuttuu kumarammaksi. Ei kummankaan jalat enää kunnolla jaksa kantaa, mutta silti he toisillensa tarjoavat tukensa. Ryppyiset kädet ovat hellät, väsyneet silmät täynnä rakkautta.

Ympärillä nauravat lapset. Ja lapsenlapset. Heidän jalkansa ovat nuoria, he jaksavat paremmin. Äiti ja isä katsovat pienokaistaan, taaperoa, teiniä. Maailma on heidän. Pienet juoksevat mummun luo. Ukki nosta syliin.

Kuka heistä on onnellisin? Kuka on saanut kaiken? Katkeruutta kuka kantaa? Kenen kasvoilta paistavat huolet? 

Pienimmälle maailma on vielä avoinna. 

Nuori huolehtii turhaa. 

Vanhemmilla on monta taakkaa.

Harmaantuvat näkevät kaiken.

Kaksi puuta - Juha Tapio

LXXXII We are young

Ehkä vielä joskus totun laatikkoelämään, siihen, että äänet kaikuvat kaikkialta ja kaikkialle. Olen koko ajan varpaillani ja tarkkana kuin porkkana. Olen tottunut elämään tuttujen äänten keskellä, nämä vieraat eivät oikein tunnu turvallisilta vielä. Enkä oikein tiedä miten suhtautua siihen, että oma ääneni kaikuu muille yhtä hyvin.

* * *

Fun - We are young

We are young. Me olemme nuoria, koko elämä edessä. "Elä oma elämäsi ennen kuin aloitat uuden", kuului erään ehkäisyvalistus julisteen teksti yläasteella ollessani. Siihen hetkeen se sopi, mutta entä nyt? Milloin ihminen on elänyt tarpeeksi antaakseen elämän uudelle ihmiselle? Ja loppuuko oma elämä muka siihen hetkeen, kun saa ensimmäisen lapsen? Näitä alkaa kummasti miettimään, kun moni samanikäinen nuori ihminen yllättäen saa lapsia. Miksi se on yllättävää? Olemmehan kaikki naisia hedelmällisimmillämme, miksei sitä aikaa kannattaisi käyttää hyödyksi. 

En sano kärsiväni ikäkriisistä, mutta kyllähän se on melko jännää tasapainotella aikuisuuden ja nuoruuden rajamailla. Toisaalta olemme kaikki jo niin aikuisia, toisaalta taas tosiaan nuoria ja tietämättömiä. Lastensaamisen lisäksi yhä useammalla on omia hääkuviaan esiteltävänä. Omakin elämäntilanteeni on kehittynyt viime aikoina kovin paljon kypsempään suuntaan. 

Jotkut ystäväni ovat olleet kovin kauhuissaan ja hämmentyneitä lähipiirinsä lapsi-, hää- ja kihlausuutisista. En yhtään ihmettele heitä. Monelle ne tosiaan tuntuvat kovin kaukaiselta. Etenkin lapset ovat pelottava ajatus opiskelujen ollessa pahasti vaiheessa. Kihlat ja avioliitto eivät sinänsä ole ristiriidassa opiskelujen kanssa, mutta ne vaativat ensinnäkin sen yhden, johon todella on valmis sitoutumaan. Mutta onko väärin olla valmis?

Olenko valmis? Onko minulla se oikea? Olisiko jo sen aika?

Sormukset vaihdetaan kun on sen aika.

LXXXI Vaiheteoriaa

Ihastus
Siitä se kaikki alkaa. Kummallinen magneetti ilmestyy kuin tyhjästä, samoin perhoset vatsaan. Kaikki, mitä ihastuksen kohde tekee tai sanoo muuttaa maailmaa. Hän ei voi tehdä mitään väärää. Kaikki vääräkin muuttuu oikeaksi. Tunteet heittelevät kuin vuoristorata riemusta epätoivoon, mutta  ihastumisen sanotaan olevan sen arvoista.

Säätö
Kun katseet kohtaavat ja kipinä on syttynyt, mutta mikään ei ole varmaa, syntyy säätöä. "Me ollaan, mut me ei olla." Kahdella on kivaa yhdessä, mutta kumpikaan ei oikein tiedä mitä toinen haluaa, saati sitten mitä itse haluaa. Erilaisten ihmisten kesken säätäminen voi muodostua hyvinkin erilaiseksi, sillä koko käsite on hyvin epämääräinen, jättää säädön varaa. Säätö hyvin epätodennäköisesti on pysyvää, vaan se kehittyy johonkin suuntaan. Säädöstä siirrytään joko seurusteluun tai sitten ei.

Seurustelu
Ensimmäinen vakavampi suhdemuoto. Usein seurusteleva pari sitoutuu toisiinsa hyläten esimerkiksi yhden-yön-jutut ja muut vastaavat. Toki on olemassa avoimempia seurustelusuhteita, joissa pari keskenään sopii rajoista. Toki se on mahdollisuus, mutta vaatii kaikkien osapuolten tietoisen hyväksynnän. Seurustelevat pariskunnat tavataan usein yhdessä, ja silloinkin, kun fyysisesti paikalla on vain toinen osapuoli, toinen usein on mukana henkisesti. Seurustelevat parit, etenkin vastarakastuneet, ovat varsin söpöjä kulkiessaan käsikkäin kadulla.

Avoliitto
Toisille yhteen muuttaminen on loogisen jatkumon seuraava osa, toisille taas pitkään harkittu päätös siirtää suhde seuraavalle tasolle. Yhteiselon aloittaminen voi olla yhtä aikaa sekä pelottavaa että odotettua. Kun kaksi ihmistä elää yhdessä vastaan tulee aivan uudenlaisia haasteita. Ennen yhteen muuttamista jokainen toivottavasti on tarkkaan harkinnut, että muuttaa yhteen ihmisen kanssa, jonka naamaa jaksaa katsella jokainen aamu, mutta on monia piirteitä, jotka nousevat esille vasta tosi tilanteessa. Kärsivällisyyttä ja opettelua tämä vaatii, etenkin aluksi. Toiselle kannattaa antaa tilaa, ja mahdollisuus taistella tunteja IKEAn lampun kanssa. Toisaalta, onhan se vaan niin ihana tunne, kun on paikka, jota molemmat voivat kutsua kodiksi.

Kihlat
Tässäkin asiassa on kahta koulukuntaa. Toiset menevät kihloihin ja tekevät samalla lupauksen mennä naimisiin/rekisteröidä parisuhteensa. Jotkut heistä ovat voineet päättää päivän tai muuten ajankohdan jo valmiiksi. Heille kihlautuminen on vain välivaihe matkalla sitä suurta hetkeä, jolloin suhde saa sen kauneimman sinetin. Vaikka itse pidänkin romanttisesta ajatuksesta kihlauksesta naimalupauksena, en lainkaan vähättele sen toista merkitystä. Nykyaikaisempi merkitys kihlaukselle on lupaus sitoutumisesta. Tällöin sormus nimettömässä on merkki rakkaudesta ja sitoutumisen uudesta tasosta ilman välttämätöntä ajatusta taas seuraavasta askeleesta. Ajateltiin kihloja sitten kummin päin tahansa, kyseessä on aina lupaus rakastaa.

Avioliitto & rekisteröity parisuhde
Suhteen virallistaminen on eräänlainen satama, josta alkaa aivan uudenlainen seikkailu. Rakkaus saa kruununsa ja pari toisensa. Toivottavasti tulevaisuudessa kaksijakoinen määrittely kuihtuu pois. Rakkaus on kuitenkin aina rakkautta


Minä olen matkalla, niin elämässä kuin rakkaudessakin. Opettelen, mutta en ehkä koskaan opi. Jatkan silti matkaani.

LXXX Happy ever after

Olipa kerran prinsessa, joka uskoi rakkauteen. Hän uskoi ihmisten hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen. Muut nauroivat prinsessalle, mutta hän ei välittänyt.

Once upon a time there was a princess who believed in love. She believed in the goodness and fairness of people. Others were laughing at her but she didn't care.

Prinsessa etsi prinssiä eikä hänelle kelvannut kuka tahansa. Hän halusi, että prinssi olisi sellainen kuin prinssit saduissa. Kukaan ei uskonut, hänen koskaan sellaista löytävän.

Princess was looking for a prince but not just any kind of prince. She wanted her prince to be like the princes in fairy tales. No one believed she could find a like that.

Vastoin kaikkia odotuksia prinsessa tuntui tapaavan prinssejä, jotka mitä suuremmissa määrin täyttivät hänen odotuksensa. Jokainen oli toistaan upeampi luonteeltaan ja ulkomuodoltaan. Loppujen lopuksi nämä prinssit kuitenkin huomasivat olevansa väärässä tarinassa ja prinsessa joutui jatkamaan etsintöjään.

Against all odds princess kept meeting princes who lived up her expectations. Everyone of them was gorgeous inside and out. At some point the princes just realized they were in a wrong story, so she had to keep looking.

 

Eräänä hyvin harmaana päivänä prinsessa tutustui prinssiin, joka vaikutti täydelliseltä. Prinsessa oli kuitenkin jo kovin tottunut siihen, ettei hyvä alku aina tiennyt kaunista loppua.

 

On one dreary day princess met a prince who seemed to be perfect. However she was too well aware of the fact that all that starts nicely doesn't automatically end beautifully.

 

Tämä prinssi kuitenkin oli täydellinen. Hän yllätti prinsessan yhä uudestaan ja  uudestaan ja prinsessa sai takaisin uskonsa romantiikkaan.

 

This Prince turned out to be different. He kept surprising the princess time after time and so she got back her faith in romance.

Happy ever after.

 

 

p.s. uskoisitko jos sanoisin, että tämä kaikki on totta?

LXXIX Ystäviä ja rakkaita

Tuhat asiaa, jotka pitäisi tehdä, mutta tässä olen.

Ystävänpäivä on tulossa ja esiin nousi kysymys: kenen kanssa sitä oikein tulisi juhlia? Tämän sydänten täyteisen ja kovin vaaleanpunaisen juhlan ydin on nyt etsinnän kohteena.

Minun ja muiden antiikin ystävien iloksi voin kertoa, että kyseisen juhlan juuret on johdettu antiikin Roomaan. Lupercalia, jota juhlittiin 15. helmikuuta, oli Junon, naisten ja avioliiton jumalan, ja Panin, luonnon jumalan, juhla. Kuten niin monen muunkin "pakanallisen" juhlan kohdalla, kristityt eivät suvainneet Lupercaliaa. Tämä antiikin jumalten juhla yhdistyi edellisenä päivänä vietettyyn pyhän Valentinuksen päivään. Yhä tänä päivänä englanninkielisissä maissa ystävänpäivää kutsutaan nimellä Valentine's day, joka juontaa juurensa pyhimyksen nimestä.

Ystävänpäivää on vietetty Englannissa jo vuosisatoja, mutta vasta juhlan saapuminen Amerikan mantereelle 1800-luvulla antoi sille nykyisen hyvin kaupallisen vivahteensa. Näiden maiden ystävänpäivän ajatukselle on yhteistä sen romanttisuus. Valentine's day on nimenomaan rakastavaisten päivä. Ruusut, sydämet ja rakkaudenosoitukset kuuluvat ja näkyvät 14. helmikuuta.

Suomalaiset ovat muokanneet ystävänpäivästä suomenkielisen nimensä mukaisen. Meillä ystävänpäivää vietetään muistamalla ystäviä korteilla ja pienillä lahjoilla. Amerikan mallin mukaan myös Suomessa ystävänpäivä on muodostunut valitettavan kaupalliseksi.

Molemmat ideat ovat kauniita. Rakkaan/rakkaiden muistaminen on aina palkitsevaa. On aivan mahtava tunne, kun onnistuu yllättämään ystävän pienellä ystävänpäivämuistamisella. Toisaalta minua kiehtoo ajatus jostain erittäin romanttisesta oman rakkaan kanssa kahden kesken. Onko 14. helmikuuta ystävänpäivä vai Valentine's day? Vai olisiko se molempia?

Will you be my Valentine?

* * *

 

Miks usein, rinta, riutuvasti
niin huokaat oi?
Kun tähdet yöllä tuikkii turvaisasti,
miks usvain tyynten halki haikeasti
valitushuutos soi?

- J. L. Runeberg -

 

Hyvää Runebergin päivää!

LXXVIII Elämä on kaunis

kuinka voikin

olla ihminen onnellinen

kuinka voikaan

maailma hymyillä näin

hetken leijun pilvissä

ja hypin kattoon

elämäni on nyt

 

Eilen oli hieno päivä. Elämä antoi parastaan. Tuntui, että kaikki vain putoaa vihdoin paikalleen. Kauan kestänyt etsintä päättyi. Oma laatikko. Olimme voittamattomia, mikään ei meitä voinut satuttaa.

 

Elämä on kaunis.



LXXVII Kotimatkalla

 

Mun koti ei oo täällä

- Chisu -

 

Missä on koti?

Mikä on koti?

 

Olipa kerran lapsuus. Silloin koti oli selkeä käsite. Se oli yhtä materiaalinen kuin punainen tupa ja perunamaa, mutta silti henkisesti niin lohdullinen ja lämpöinen. Kotona asui minun lisäkseni perhe, se teki kodista kodin. Minulla oli oma paikkani ja omat tavarani. Minun oli hyvä olla, en kaivannut muuta kotia.

 

Jokainen meistä kuitenkin tahtoo jossain vaiheessa kokeilla siipiään. Jossain vaiheessa sydän löytää itsensä kaipaamasta toisaalle. Kotona on edelleen hyvä olla, mutta silti jokin ahdistaa. Omaa tilaa ei tunnu enää olevan riittävästi eikä yksityisyyttä.

 

Vanhempien luota lähtemistä saa odottaa, se tuntuu pidemmältä ajalta kuin todellisuudessa onkaan. Ja kun lopulta se hetki koittaa, alkaa koko juttu epäilyttää. Pelottaakin. Päätöksestä on kuitenkin pidettävä kiinni, enää ei voi perääntyä. Elämä pakataan laukkuihin ja laatikoihin.

 

 

istun autossa

matkalla jälleen

kotimatkalla

 

 



Olen päätynyt tilanteeseen, jossa kysyn itseltäni missä koti on . Elämäni on jakautunutta. Kuljen kodista kotiin aina rinkka täynnä. Kattava vaatevarasto kolmessa paikassa, hammasharja neljässä. Voiko koti olla näin monessa paikassa ilman, että elämä alkaa tuntua hajanaiselta?

 

 

kotona tunnen olevani kokonainen

kotona tunnen olevani hyväksytty ja rakastettu

kotona voin olla minä

koti on siellä missä sydän on

koti on siellä missä sinä olet