Eilen oli hieno päivä. Elämä antoi parastaan. Tuntui, että kaikki vain putoaa vihdoin paikalleen. Kauan kestänyt etsintä päättyi. Oma laatikko. Olimme voittamattomia, mikään ei meitä voinut satuttaa.
Olipa kerran lapsuus. Silloin koti oli selkeä käsite. Se oli yhtä materiaalinen kuin punainen tupa ja perunamaa, mutta silti henkisesti niin lohdullinen ja lämpöinen. Kotona asui minun lisäkseni perhe, se teki kodista kodin. Minulla oli oma paikkani ja omat tavarani. Minun oli hyvä olla, en kaivannut muuta kotia.
Jokainen meistä kuitenkin tahtoo jossain vaiheessa kokeilla siipiään. Jossain vaiheessa sydän löytää itsensä kaipaamasta toisaalle. Kotona on edelleen hyvä olla, mutta silti jokin ahdistaa. Omaa tilaa ei tunnu enää olevan riittävästi eikä yksityisyyttä.
Vanhempien luota lähtemistä saa odottaa, se tuntuu pidemmältä ajalta kuin todellisuudessa onkaan. Ja kun lopulta se hetki koittaa, alkaa koko juttu epäilyttää. Pelottaakin. Päätöksestä on kuitenkin pidettävä kiinni, enää ei voi perääntyä. Elämä pakataan laukkuihin ja laatikoihin.
istun autossa
matkalla jälleen
kotimatkalla
Olen päätynyt tilanteeseen, jossa kysyn itseltäni missä koti on . Elämäni on jakautunutta. Kuljen kodista kotiin aina rinkka täynnä. Kattava vaatevarasto kolmessa paikassa, hammasharja neljässä. Voiko koti olla näin monessa paikassa ilman, että elämä alkaa tuntua hajanaiselta?
