maanantai 21. lokakuuta 2013

LXXI Love and marriage, horse and carriage

Holy matrimony. Onko avioliitto pyhä? Onko se vain niille, joille kirkko sen haluaa tarjota vai mahdollisuus jokaiselle ihmiselle osoittaa muiden silmissä pätevällä tavalla olevansa sitoutunut omaan rakkaaseensa? Onko avioliitto ikuinen?

Ennen naisella ei ollut asemaa ilman avioliittoa. Avioliiton solmimisen jälkeen nainen sai automaattisesti miehensä aseman. Kauan ennen tätä, joskus esihistoriassa, meidän esivanhempamme (tai esiesiesiesiesiesi...-vanhempamme) eivät olleet edes missään määrin taipuvaisia sitoutumaan yhteen yksilöön. Elämänmuodon kehittyessä, jotta kyettiin varmistamaan turva ja toimeentulo omille jälkeläisille, siirryttiin hiljalleen kohti nykypäivän ideaalia: yksiavioista ihmistä. No, se esihistoriasta...

Olen ihminen. Kaipaan turvaa ja rakkautta. Olen tämän maailman kasvatti. Haluan sitoutua yhteen ihmiseen ja rakentaa tämän kanssa kodin.

Avioliitto on kahden ihmisen välinen sopimus. Häitä pohdittaessa tehdään linjavalinta: kirkkohäät vai siviilivihkiminen. Molemmissa lopputulos on sama. Lain edessä kummallakin tavalla vihityt parit saavat samat oikeudet ja velvollisuudet. Itse rakastan kirkkojen tunnelmaa ja toivon saavani siunauksen liitolleni. Silti en näe mitenkään eriarvoisena avioliittoa, joka on solmittu maistraatissa. Ihan yhtäläinen oikeus ja kunnia on molemmissa tapauksissa myös juhlia häitä.

Valkoinen mekkokaan ei ole missään nimessä sidottu kirkollisiin menoihin. Ennen morsiammen valkoinen puku symboloi neidon neitsyyttä, mutta kovin harva morsian enää tänä päivänä on täysin koskematon. Ehkä nykyaikaisempaa olisi nähdä puvun valkoinen väri kuvastamassa kantajansa puhdasta ja syvää rakkautta.

Avioliitto ei ole ihan mikä tahansa lupaus. Vaikka en koe kyseessä olevan varsinaisesti Jumalalle tehty lupaus, se on kuitenkin lupaus rakaudesta: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." (1. Kor. 13:4-7) Lainaus on Raamatusta, mutta toimii hyvänä ohjenuorana niillekin, jotka eivät usko Raamatun olevan jumalallista alkuperää. Kyse on kuitenkin rakkaudesta. Koska avioliiton perusidea on luvata rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä, kyse on erittäin sitovasta sopimuksesta. Avioliittoon ei kannata syöksyä ellei ole aivan varma, että on valmis tekemään kaikkensa ja enemmänkin suhteen ja sen toisen hyväksi.

Me olemme ihmisiä ja ihmiset ovat erehtyväisiä. Joskus, vaikka kuinka haluaisimme saada jutun toimimaan, siitä ei vain tule mitään. Onneksi nykyään avioero on mahdollinen. Siihen päätyminen on kuitenkin viimeinen vaihtoehto, mikäli mikään ei toimi. Ennen eronnut oli hylkiö. Etenkin nainen sai kärsiä avioerostaan. Hänen asemansa romahti automaattisesti. Nykyään, kun on kyse yleisemmästä ilmiöstä ja modernista maailmasta, siitä ei aiheudu samanlaista sosiaalista painetta.

Kirkko täynnä sukulaisia, ystäviä ja rakkaita.
Urut soivat ja sydämeni laulaa.
Valkoinen puku loistaa auringossa, kun kävelen rakkaani käsipuolessa pitkin käytävää.

Haluan naimisiin. Rakkaani tietää sen. Kun aika on oikea, ja olen valmis, haluan astella alttarille. Koska en osaa ennustaa tulevaa, en tiedä onko liitto ikuinen. Sydämeni solmii sen kuitenkin ainiaaksi.

"Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."
(1. Kor. 13:13)

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

LXX Kirjoita, puhu, kuuntele, kuule

Kirjoittaminen on avain kaikkeen. Se toisaalta rentouttaa, toisaalta on erittäin kätevä ja usein välttämätön työväline. Viime aikoina olen kuunnellut luentoja siitä, kuinka kirjoittaminen, eli opiskeltavien asioiden työstäminen omin sanoin paperilla auttaa sisäistämään uuden asian. Omasta kokemuksestani voin lisäksi todeta kirjoittamisen olevan se yksi keino pysyä kasassa silloin, kun murtuminen on lähellä. Onneksi on sitten niitäkin hetkiä, kun saa inspiraation ja voi vaan alkaa leikkiä sanoilla siitä ilosta, että sai idean. En tällä hetkellä ole aivan varma, mikä tämän blogin kirjoittamisen olennaisin merkitys edellä mainituista minulle tällä hetkellä on, mutta tuskimpa tuota tarvitsee välttämättä määritelläkään. Kunhan nyt ei vaan menisi turhaksi löpinäksi. Mikäli kirjoituksillani ei ole merkitystä yhdellekään lukijalle, voisi pohtia, pitäisikö sittenkin kirjoittaa vain omaa salaista henkilökohtaista päiväkirjaani, jota ei pääsisikään kukaan lukemaan.

 
* * *
 
Yhä useammat ympärilläni toteavat, että puhuminen on se avain toimivaan ihmissuhteeseen. Allekirjoitan tämän lausahduksen. On paljon helpompaa puhua asioista suoraan kuin hautoa sitä kaikkea vain omassa päässään peläten toisen säikähtävän pois mikäli tämä tietäisi mitä mielessä liikkuu. Puhumaan opettelu sen sijaan ei ole helppoa, päinvastoin. Etenkin jos on edellisessä elämässään syystä tai toisesta joutunut pitämään ajatuksensa omana tietonaan. Ensimmäiset puheenvuorot ovat kuin kalliolta hyppäisi, sillä koskaan ei voi tietää millaiseen keskustelumalliin toinen on tottunut. Mikäli ei ole koskaan oppinut keskustelemaan vaikeista asioista voi kissan nostaminen pöydälle aiheuttaa kauhistusta ja ahdistusta, mutta uskaltaisin väittää, että useimmiten se helpottaa ajan myötä.

Keskustelussa on aina (ainakin) kaksi osapuolta ja, jotta tilannetta voidaan oikeasti kutsua keskusteluksi, eivät kaikki osapuolet voi olla jatkuvasti äänessä. Jos keskustelun haluaa saada toimivaksi ja hyödylliseksi, kannattaa opetella kuuntelemaan ja kuulemaan. Mikäli et halua kuunnella ja muodostaa keskustelua, voit yhtä hyvin purkaa asiasi vaikka blogiin. Toki toisinaan nekin puheenvuorot, jotka haluaa jakaa suullisesti ilman toivetta kommentoinnista, on ihan terapeuttista jakaa osana keskustelua, mutta eikö silloinkin ole ihan kiva jos se toinen siinä kuuntelee? Kuuroille korville on ikävä puhua, vaikka asiassa ei olisi päätä eikä häntää.

Nuoresta iästäni ja verrattain rajallisista kokemuksistani huolimatta jaan usein neuvoja. Ajatukseni perustuvat omiin kokemuksiin ja näkemyksiin eivätkä ole ehdottomia totuuksia. Haluan jakaa kokemukseni, jotta niistä ehkä joku oppisi jotain. Haluan auttaa. Olen iloinen, jos tarinani ovat hyödyksi edes yhdelle ihmiselle. 

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

LXIX Aikaa

Nyt on sellainen fiilis, että koko iltana en enää tee yhtään mitään järkevää. Kämppä on puhdas ja kaunis. Tällä hetkellä tämä tuntuu kodilta, näin ei ole joka hetki. Toisinaan vaan tunnen olevani yksin. Silmät kyynelissä silloin lähetän viestin toivoen vaan, että joku vastaisi ja todistaisi, etten olekaan niin yksin kuin kuvittelen. Hiljaisuus vaatii totuttelua.

Kuitenkin, nyt kun olen laittanut tavarat jälleen paikoilleen, pessyt ja pyyhkinyt, paikka on jotenkin paljon kotoisampi kuin pari tuntia sitten. Oman osansa tunnelmaan tuovat myös kynttilät, jotka sytytin hyllylle. Tästä ei puutu enää muuta kuin jokin pieni herkku ja iso kupillinen teetä. Tässä syy miksi rakastan syksyä ja talvea: ulkona on tarpeeksi pimeää, että kynttilöissä on jotain järkeä.


 
tiedän
ettet tarvii mua
tiedän
että selviit yksinkin
mut tiedäthän
et voisin olla siinä silti
vai etkö halua
että halaan sua nyt?
 
 
 
Neiti Aika
 
Neiti Aika oli hiljainen. Hiljaa hän kulki muiden mukana, harvoin hän sanaa sanoi.
 
Töissä hänen läsnäolonsa häiritsi muita. Pelkkä hänen läsnäolonsa sai kaikki tuntemaan, että työt pitäisi saada valmiiksi. Työt tulivatkin tehdyksi, mutta kiireessä hutiloiden. Kukaan ei ollut tyytyväinen Neiti Ajan osallisuuteen.
 
Vapaa-ajalla useimmat unohtivat Neiti Ajan. Hän saattoi istua päivällispöydässä muiden seurassa ilman, että kukaan kysyi häneltä, miten hänen päivänsä oli mennyt. Neiti Aikaa harmitti kovasti, ettei häntä koskaan pyydetty mukaan peli-iltoihin, eikä hänen kanssaan sovittu tapaamista kahvilaan.
 
Eräänä päivänä Neiti Aika sai uuden työkaverin. Jo ensimmäisenä aamuna Uusi yllätti Neiti Ajan. "Hyvää huomenta", hän sanoi kohdatessaan tämän ensimmäistä kertaa. Kukaan ei ollut koskaan tehnyt sellaista Neiti Ajalle. Ja Uusi teki toisti samat sanat Neiti Ajalle jokainen aamu, suuren hymyn kera. Hymy oli silmissä. Uusi, jota Neiti Aika alkoi kutsua Hymyksi, halusi myös työskennellä tämän kanssa. Moinen oli ennen kuulumatonta.
 
Neiti Aika tapasi kerran Hymyn töiden jälkeen. Hän oli kovin hämmentynyt, sillä kukaan ei ollut koskaan halunnut viettää aikaa hänen kanssaan enempää kuin on heille itselleen välttämätöntä. Nyt kuitenkin tämä kaunis ihminen halusi nähdä hänet uudestaan. Hymy halusi oikeasti keskustella Neiti Ajan kanssa. Hän antoi tämän kertoa, miltä hänestä tuntui.  He keskustelivat koko illan, eikä Hymy unohtanut Neiti Aikaa hetkeksikään. Eikä Hymy vaikuttanut lainkaan ahdistuneelta, ei ollenkaan siltä, miltä ihmiset Neiti Ajan seurassa yleensä.
 
Neiti Aika ja Hymy nauttivat toistensa seurasta niin kovin, että heistä tuli erottamattomat. Neiti Aikaa ei ollut ilman Hymyä, eikä Hymyä enää nähty ilman Neiti Aikaa.
 
 
p.s. Kummallinen on kaunis maailmamme.