V Kultaiset pellot

Ensin vain aavistus ruskeaa yhdessä tähkässä. Sitten koko pelto muuttuu keltaiseksi. Yhtäkkiä kaikki onkin lainehtivaa kultaa. Mihin kesä katosi? Kuinka syksy voi olla näin lähellä?

En tiedä, mitä muut ihmiset näkevät kultaisissa pelloissa. Yhdelle se saattaa vielä tänäkin päivänä olla merkki elannosta, toinen näkee vain väriloiston. Minulle kypsyvät viljapellot ovat aina olleet merkki uudesta alusta, syksystä, koulun alkamisesta. 

Niin kauan kuin muistan, olen aina odottanut koulun alkua, ehkä yhtä vuotta lukuunottamatta. Koulut ovat vaihdelleet, mutta aina olen yhtä kiihkeästi halunnut palata arkeen, ihmisten pariin kesän erakoitumisen jälkeen.

Tämä syksy on erilainen.

Ei ole paluuta koulun penkille, ei tuttua arkirutiinia, johon palata. "Meidän porukka" hajoaa, kaikki lähtevät omilleen valloittamaan Suomea - toistaiseksi kaikki taitavat sentään pysyä tosiaan valtion rajojen sisällä. Minä jään tänne. Ei, en pelkää jääväni erakoksi kesän jälkeen. Minulla on uskomattoman ihania ystäviä, jotka pysyvät luonani eivätkä pois lähtevätkään unohda. 

En voi sanoa pelkääväni tulevaa syksyä, mutta en myöskään tunne oloani varmaksi miettiessäni sitä. Kaikki ne päivät - ja illat - jotka vietin koululla etenkin viimeisen kolmen vuoden aikana, ovat nyt historiaa. On opeteltava elämään ilman.

Tämä voi kuulostaa järjettömältä. Tiedän, ei kukaan vietä vapaaehtoisesti lukemattomia tunteja koululla, mutta se oli elämääni. Painotus menneessä aikamuodossa. Nyt opettelen toisenlaista elämää. Nyt on aikaa nähdä ihmisiä ja lukea ja tehdä asioita, ehkä jopa lenkkeillä. Kaikki tuo vapaa-aika tuntuu vaan niin vieraalta. Vuosi ilman yhtään koeviikkoa? Se kuulostaa kyllä ihanalta. Vuosi ilman yhtään koulukirjaa, mahdotonta. Kai tähän kaikkeen tottuu, lopulta.

Muutaman viikon päästä kaikki ympäriltäni tarttuvat arkeensa. Toivottavasti minäkin saan töitä, päivistä voi muuten tulla yksinäisiä.

IV Kirjat

Mitä se on? Kaksi eri maailmaa, toinen toistensa sisällä.

Kirjat ovat ystäviäni, lapsiani. Ne voivat pelastaa kamalimmankin päivän ja ovat aina siinä minua, lukijaa, varten. Kirjat vievät pois tästä maailmasta silloin, kun seinät kaatuvat päälle ja kaikki muut ovat hylänneet. Ne on luotu viihdyttämään, herättämään tunteita.

Mikä kirjoissa sitten oikein saa meidät, osan ihmisistä, pauloihinsa? Toisia meistä kiehtoo jännitys, joitain romantiikka, yhtä fakta ja toista taas fiktio. Minulle genrellä ei ole merkitystä, tarinalla on. Saman tyyliset ihmiset, kohtalot tai vaikka vain lausahdukset, jotka tuntuvat tutulta voivat saada ymmärtämään tarinaa, kirjan tai omaa, aivan uudella tavoin. Viimeisen viikon aikana olen lukenut ja elänyt uudelleen viimeisen vuoden tapahtumia. Olen elävä todiste siitä, että sanat paperilla kansien välissä voivat saada itkemään ja nauramaan, kärsimään ja nauttimaan. Kaikki eivät koe lukemaansa yhtä konkreettisesti kuin minä, tiedän sen. Tämä on minulle annettu lahja ja kirous. Irtautuminen tästä maailmasta on helpompaa, mutta pään hakkaamista seinäänkin (tai kirjan kanteen) riittää.

Lähes kaikki kirjallisuus tuntuu käsittelevän tavalla tai toisella inhimillisiä teemoja, ehkä siksi, että ne ovat ihmisten kirjoittamia. Sekö meitä vetää puoleensa? Tieto siitä, että joku toinen, vaikka vain kirjan hahmo, pohtii/kokee/elää/tuntee kuten mekin? Ehkä. 

Avaa kirja, kokeile. Ehkä löydät vastauksen. Minäkin jatkan etsintääni.

III Sateenkaarimaailma

"Oletteko tulleet ajatelleeksi, oma rakastettava lapsesi voi olla hän. Homoseksuaalinen mies tai nainen."

(Näppituntumalla, ESS 2.2.12)

Tuo pieni viesti osui silmiini selaillessani lehteä menneenä keväänä. Niin, moniko vanhempi ajattelee lapsestaan sellaista ennen, kun joku tulee ja laittaa heidät ajattelemaan? Jotkut, mutta suurin osa ei ja sama pätee ihmisiin myös muissa ihmissuhteissa. Oletusarvo on, että kaikki ovat heteroita kunnes toisin todistetaan. Koska valtaosa väestöstä tunnustaa kuuluvansa kyseiseen ihmisryhmään, tämä on ymmärrettävää.

Kuitenkin homoja, lesboja ja bi-seksuaaleja on ja siksi olisi kai hyvä osata suhtautua tähän väestön osaan. Kuinka moni tuntee jonkun ei-heteron? Kuinka moni tietää edes yhden? Voin kertoa, sateenkaarilipun alla kulkevia on yllättävän paljon eikä heistä useimmiten voi sitä päältä päin nähdä, ellei omaa kuudetta aistia.

Vaihtoehtoisia suhtautumistyylejä on useita, tässä muutama: 

 * Ensimmäinen vaihtoehto on valtaisa innostus. Toiset ovat niin ylpeitä yksilön rohkeudesta olla omaitsensä, että innostus ja uteliaisuus purkautuvat yhtenä ryöppynä.

 * Toiseen ryhmään kuuluvat ne joille "kaikki on ihan ok". Näille ihmisille syntyy homo- tai bi-seksuaalin kohdatessaan pakonomainen tarve todistaa, että he hyväksyvät toisen valinnan. Näissä tilanteissa paljastusta seuraa pitkä selostus siitä, kuinka se ja se sihteeri tai naapurin serkkukin on homo tai lesbo ja kuinka "kaikki on ihan ok" heille. Todellisuudessa hyväksyntä on vielä kaukana edessä.

 * Kolmas ryhmä sisältää ne, jotka eivät voi ymmärtää ja tekevät sen selväksi. Niin hiljaiset välttelijät kuin ne, jotka suoraan ilmaisevat, etteivät hyväksy toisen erilaisuutta, ovat ikävämpiä tapauksia kohdata. Hiljaiset ehkä ikävimpiä.

 * Helpoimpia, ja sitä mitä useimmat toivovat saavansa vastaan, kun avaavat omaa elämäänsä toiselle, ovat ne, joille kaikki oikeasti on ok. He saattavat kysyä jotain, mutta eivät tee asiasta numeroa. Paljastus ei vaikuta heidän käytökseensä lainkaan.

Mikäli ei ole koskaan tavannut ihmistä, jonka tietäisi olevan homo, lesbo tai bi, on melko mahdotonta sanoa, miten oikeasti suhtautuisi asiaan, siksi välttämättä ei ole merkitystä, onko tullut ajatelleeksi, että oma lapsi voisi kuuluakin vähemmistöön. Jos vanhempi kuitenkin miettii tuota mahdollisuutta, kannattaa ajatella kaikkia lapsia: harva lapsi haluaa kuulla, että "siskostasi/veljestäsi olisin arvannut, sinusta en".

II Yksin

Hän oli vahva vaeltaja. Hän kulki teitä yksin, pysähtymättä edes juomaan. Kerran hän päätti kiivetä vuorelle, mutta hänen voimansa ehtyivät ennen huippua ja hän lyyhistyi maahan. 

Silloin hänen luokseen tuli toinen kulkija. Tällä oli mukanaan runsaasti vettä ja ruokaa matkalle huipulle ja takaisin ja niin päätti jakaa omansa auttaakseen heikompaansa. Vahva vaeltaja, joka muistutti kuihtunutta kukkaa, söi ja joi kiitollisena, muttei ollut vielä tarpeeksi vahva jaksaakseen itse kulkea tietään loppuun. Toinen, joka ensin jakoi eväänsä hänen kanssaan, tarjoutui nyt kantamaan ystävää. He tavoittivat huipun hitaasti, mutta varmasti edeten. Huipulla he jakoivat toisen aterian ja molempien voimat alkoivat hiljalleen palautua. 

Aterian jälkeenkään vahva vaeltaja ei tuntenut oloaan tarpeeksi vahvaksi kulkeakseen yksin. Hän sanoi olevansa kykenevä kävelemään itse kunhan saisi nojata toisen olkaan. Yksin hän ei uskaltanut vielä kulkea sillä pelkäsi jalkojensa jälleen pettävän. Näin he lähtivät taittamaan matkaa rinnettä alaspäin. 

Yhtä ihmistä ei kuitenkaan ole luotu kannattelemaan yksin oman painonsa lisäksi toista, askel askeleelta vahvistuvaa ihmistä. Toisen voimat ehtyivät samaa vauhtia kun toisen vahvistuivat ja välillä tämä kääntyi kysymään, joko hän jaksaisi yksin kulkea. Vastaus oli aina sama: 'Ei, ei vielä. Pelkään, että jalkani pettäisivät taas.' 

Lopulta kulkijat saapuivat risteykseen, jonka keskellä oli kivi. Toista kannatellut laski ystävänsä istumaan kivelle ja sanoi: 'Tässä eroavat tiemme. Olet jo tarpeeksi vahva kulkeaksesi yksin.' Tämä kääntyi ympäri, valitsi toisen tien ja lähti kulkemaan hitaasti. Kivellä istuva vaeltaja mietti mielessään, kuinka hänen nyt kävisi. Hän harkitsi nousevansa ja kokeilevansa, oliko toinen oikeassa, mutta häntä pelotti. Hän istui kauan kivellään peläten liikaa, mitä voisi käydä ja toinen katosi hiljalleen näköetäisyydeltä.

Siinä samassa, kun vahva vaeltaja näki auttajansa viimeisenkin hiustupsun katoavan tielle, jokin hänessä muuttui. 'Miksi annan pelkoni pitää minua täällä, vankina pienellä kivellä. Minä olen vahva vaeltaja, pystyn kyllä kävelemään.' Hieman epäröiden hän nousi seisomaan ja otti ensimmäiset askeleet. Jalat kantoivat hänet vaivattomasti. 

Vaeltaja kääntyi katsomaan risteystä. Hänen suunniteltu reittinsä olisi kulkenut oikeaa haaraa, mutta toinen oli valinnut vasemman haaran ja hän halusi päästä kiittämään tätä. Hän hengitti syvään, sulki silmänsä ja otti askeleen, toisen ja kolmannen. Huomaamattaan hän alkoi juoksemaan pitkin vasenta haaraa kohti ystäväänsä.



Kuinka helppoa onkaan muuttua itsenäisestä omantienkulkijasta ihmisriippuvaiseksi. On niin paljon helpompaa vain pysytellä toisen perässä, antaa muiden päättää mitä tehdään ja minne mennään ajattelematta itse lainkaan. Niin helppoa on muuttua yksilöstä osaksi massaa, tai vain osaksi parisuhdetta. Omaa ongelmaansa voi olla vaikea tiedostaa, mutta mikäli hetkenkin yksinolo tai jo ajatus siitä ahdistaa, kannattaa asialle tehdä jotain. Useimmat ihmiset arvostavat omaa tilaansa, anna se heille ja ota omasi.


Opi olemaan yksin, vasta sitten voit elää muiden kanssa.

I Aikuisuus

Kun ihmisen 18 ensimmäistä elinvuotta tulevat täyteen, hän ylittää täysi-ikäisyyden maagisen rajan. Tämä tietää lapsuuden vapauden loppumista ja aivan uusien velvollisuuksien kohtaamista. Moni saa kuulla olevansa nyt aikuinen, jonka on kannettava aikuisen vastuu. Olen joskus saanut kuulla ja itsekin sanonut: tervetuloa aikuisten maailmaan! 

Mitä on aikuisuus? Voiko yhdessä yössä tapahtua jotain niin merkittävää, että elämämme kääntyy päälaelleen? Ikähän on kuitenkin vain numero, eikö niin? 

18 vuotta täyttänyt on virallisesti täysi-ikäinen. Hänen on maksettava veronsa. Hänen on kannettava vastuu omasta itsestään.

Aikuisuuden käsitteeseen sisältyy enemmän käytösmalleja ja normeja. Aikuinen ihminen on asiallinen ja osaa käyttäytyä. Aikuinen ihminen on vastuuntuntoinen ja hoitaa velvollisuutensa. Aikuinen ihminen kantaa huolta vanhemmista sukupolvista ja on esimerkkinä nuoremmille. Näinkö on? Aikuisen odotetaan olevan tasapainoinen ja tavalla tai toisella sitoutunut. Mikäli yksilö ei täytä edellämainittuja ehtoja, hänet luokitellaan omituisuudeksi, joka yrittää elää nuoruuttaan uudelleen, tai mielen häiriöistä kärsiväksi. 

Siirtymä lapsuudesta aikuisten maailmaan ei tapahdu yksiselitteisesti sinä yönä ennen, kun ihmisestä tulee täysi-ikäinen. Toiset aloittavat siirtymän jo huomattavasti aiemmin, toiset tulevat parikymmentä vuotta jäljessä, jotkut jäävät ikuisiksi lapsiksi. Enkä menisi vannomaan, että ero noiden kahden maailman välillä olisi sekään niin kovin selkeä. Yhtälailla epäloogisuutta ja järjenvastaisuutta esiintyy kummallakin puolella. 

Minulle on sanottu, ettei koskaan saa kasvaa liian aikuiseksi. Sydämessä pitää aina säilyttää paikka lapsen maailmalle. Lapset näkevät maailman niin loistokkaana ja heidän uteliaisuutensa johdattaa heidät aina uusiin seikkailuihin. No, minä yritän, mutta ei ole helppoa tasapainoilla kahden maailman rajalla.

Prologi

Maailma on kummallinen paikka asua ja elää. Näemme ympärillämme ihmisiä, joita usein haluamme edes yrittää ymmärtää. Harvoin siinä onnistumme. Me myös toivomme tulevamme ymmärretyiksi ihmisten keskuudessa. Kuitenkin, kuinka voisimme olettaa toisten ymmärtävän meitä, jos emme itse ymmärrä itseämme?

Meille kaikille tapahtuu paljon, jatkuvasti. Aina kyse ei ole mistään maatamullistavasta, mutta kaikki elää silti. Toisinaan mullistukset ovat niin suuria, että niiden käsitteleminen vie kaiken energian. Oma elämäni muuttui viimeisen vuoden aikana. Voisi sanoa, että löysin itseni. Siitä saan kiittää useita yksittäisiä ihmisiä enemmän tai vähemmän, sekä kohtalon näkymätöntä kättä, joka ohjaa toimiamme. Vuosi ei ollut helppo, haavojen parantuminen vie aikaa ja olen yhä matkani alussa, mutta en kadu mitään. Juuri tällä hetkellä tunnen olevani risteyksessä, jossa tiedän kumman polun valita. Mielialat kuitenkin vaihtelevat, epätoivo palaa vielä luokseni.

Minä kirjoitan, sillä rakastan kirjoittamista. Kirjoitan, sillä tunnen tarvetta selkeyttää ajatuksiani. Kirjoitan, sillä toivon pohdintojeni saavan jonkun toisenkin pohtimaan ja ehkä lopulta ymmärtämään maailmaa paremmin. Niin, myös minä toivon tulevani ymmärretyksi. Pohdintani eivät tule välttämättä olemaan loogisia, en ole looginen ihminen, eivätkä niiden aiheet välttämättä niin kovin järkeviä, mutta kirjoitan niin kuin näen ja koen. Kirjoitan oman totuuteni, rehellisesti ja valehtelematta, mutta en tarkoituksella loukkaa ketään. 

Toivon, että vierelleni löytyy ihmisiä, jotka löytävät teksteistäni jotain itselleen. Tervetuloa kanssani Matkalle Maailmaan!