Hän oli vahva vaeltaja. Hän kulki teitä yksin, pysähtymättä edes juomaan. Kerran hän päätti kiivetä vuorelle, mutta hänen voimansa ehtyivät ennen huippua ja hän lyyhistyi maahan.
Silloin hänen luokseen tuli toinen kulkija. Tällä oli mukanaan runsaasti vettä ja ruokaa matkalle huipulle ja takaisin ja niin päätti jakaa omansa auttaakseen heikompaansa. Vahva vaeltaja, joka muistutti kuihtunutta kukkaa, söi ja joi kiitollisena, muttei ollut vielä tarpeeksi vahva jaksaakseen itse kulkea tietään loppuun. Toinen, joka ensin jakoi eväänsä hänen kanssaan, tarjoutui nyt kantamaan ystävää. He tavoittivat huipun hitaasti, mutta varmasti edeten. Huipulla he jakoivat toisen aterian ja molempien voimat alkoivat hiljalleen palautua.
Aterian jälkeenkään vahva vaeltaja ei tuntenut oloaan tarpeeksi vahvaksi kulkeakseen yksin. Hän sanoi olevansa kykenevä kävelemään itse kunhan saisi nojata toisen olkaan. Yksin hän ei uskaltanut vielä kulkea sillä pelkäsi jalkojensa jälleen pettävän. Näin he lähtivät taittamaan matkaa rinnettä alaspäin.
Yhtä ihmistä ei kuitenkaan ole luotu kannattelemaan yksin oman painonsa lisäksi toista, askel askeleelta vahvistuvaa ihmistä. Toisen voimat ehtyivät samaa vauhtia kun toisen vahvistuivat ja välillä tämä kääntyi kysymään, joko hän jaksaisi yksin kulkea. Vastaus oli aina sama: 'Ei, ei vielä. Pelkään, että jalkani pettäisivät taas.'
Lopulta kulkijat saapuivat risteykseen, jonka keskellä oli kivi. Toista kannatellut laski ystävänsä istumaan kivelle ja sanoi: 'Tässä eroavat tiemme. Olet jo tarpeeksi vahva kulkeaksesi yksin.' Tämä kääntyi ympäri, valitsi toisen tien ja lähti kulkemaan hitaasti. Kivellä istuva vaeltaja mietti mielessään, kuinka hänen nyt kävisi. Hän harkitsi nousevansa ja kokeilevansa, oliko toinen oikeassa, mutta häntä pelotti. Hän istui kauan kivellään peläten liikaa, mitä voisi käydä ja toinen katosi hiljalleen näköetäisyydeltä.
Siinä samassa, kun vahva vaeltaja näki auttajansa viimeisenkin hiustupsun katoavan tielle, jokin hänessä muuttui. 'Miksi annan pelkoni pitää minua täällä, vankina pienellä kivellä. Minä olen vahva vaeltaja, pystyn kyllä kävelemään.' Hieman epäröiden hän nousi seisomaan ja otti ensimmäiset askeleet. Jalat kantoivat hänet vaivattomasti.
Vaeltaja kääntyi katsomaan risteystä. Hänen suunniteltu reittinsä olisi kulkenut oikeaa haaraa, mutta toinen oli valinnut vasemman haaran ja hän halusi päästä kiittämään tätä. Hän hengitti syvään, sulki silmänsä ja otti askeleen, toisen ja kolmannen. Huomaamattaan hän alkoi juoksemaan pitkin vasenta haaraa kohti ystäväänsä.
Kuinka helppoa onkaan muuttua itsenäisestä omantienkulkijasta ihmisriippuvaiseksi. On niin paljon helpompaa vain pysytellä toisen perässä, antaa muiden päättää mitä tehdään ja minne mennään ajattelematta itse lainkaan. Niin helppoa on muuttua yksilöstä osaksi massaa, tai vain osaksi parisuhdetta. Omaa ongelmaansa voi olla vaikea tiedostaa, mutta mikäli hetkenkin yksinolo tai jo ajatus siitä ahdistaa, kannattaa asialle tehdä jotain. Useimmat ihmiset arvostavat omaa tilaansa, anna se heille ja ota omasi.
Opi olemaan yksin, vasta sitten voit elää muiden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti