"Oletteko tulleet ajatelleeksi, oma rakastettava lapsesi voi olla hän. Homoseksuaalinen mies tai nainen."
(Näppituntumalla, ESS 2.2.12)
Tuo pieni viesti osui silmiini selaillessani lehteä menneenä keväänä. Niin, moniko vanhempi ajattelee lapsestaan sellaista ennen, kun joku tulee ja laittaa heidät ajattelemaan? Jotkut, mutta suurin osa ei ja sama pätee ihmisiin myös muissa ihmissuhteissa. Oletusarvo on, että kaikki ovat heteroita kunnes toisin todistetaan. Koska valtaosa väestöstä tunnustaa kuuluvansa kyseiseen ihmisryhmään, tämä on ymmärrettävää.
Kuitenkin homoja, lesboja ja bi-seksuaaleja on ja siksi olisi kai hyvä osata suhtautua tähän väestön osaan. Kuinka moni tuntee jonkun ei-heteron? Kuinka moni tietää edes yhden? Voin kertoa, sateenkaarilipun alla kulkevia on yllättävän paljon eikä heistä useimmiten voi sitä päältä päin nähdä, ellei omaa kuudetta aistia.
Vaihtoehtoisia suhtautumistyylejä on useita, tässä muutama:
* Ensimmäinen vaihtoehto on valtaisa innostus. Toiset ovat niin ylpeitä yksilön rohkeudesta olla omaitsensä, että innostus ja uteliaisuus purkautuvat yhtenä ryöppynä.
* Toiseen ryhmään kuuluvat ne joille "kaikki on ihan ok". Näille ihmisille syntyy homo- tai bi-seksuaalin kohdatessaan pakonomainen tarve todistaa, että he hyväksyvät toisen valinnan. Näissä tilanteissa paljastusta seuraa pitkä selostus siitä, kuinka se ja se sihteeri tai naapurin serkkukin on homo tai lesbo ja kuinka "kaikki on ihan ok" heille. Todellisuudessa hyväksyntä on vielä kaukana edessä.
* Kolmas ryhmä sisältää ne, jotka eivät voi ymmärtää ja tekevät sen selväksi. Niin hiljaiset välttelijät kuin ne, jotka suoraan ilmaisevat, etteivät hyväksy toisen erilaisuutta, ovat ikävämpiä tapauksia kohdata. Hiljaiset ehkä ikävimpiä.
* Helpoimpia, ja sitä mitä useimmat toivovat saavansa vastaan, kun avaavat omaa elämäänsä toiselle, ovat ne, joille kaikki oikeasti on ok. He saattavat kysyä jotain, mutta eivät tee asiasta numeroa. Paljastus ei vaikuta heidän käytökseensä lainkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti