Ensin vain aavistus ruskeaa yhdessä tähkässä. Sitten koko pelto muuttuu keltaiseksi. Yhtäkkiä kaikki onkin lainehtivaa kultaa. Mihin kesä katosi? Kuinka syksy voi olla näin lähellä?
En tiedä, mitä muut ihmiset näkevät kultaisissa pelloissa. Yhdelle se saattaa vielä tänäkin päivänä olla merkki elannosta, toinen näkee vain väriloiston. Minulle kypsyvät viljapellot ovat aina olleet merkki uudesta alusta, syksystä, koulun alkamisesta.
Niin kauan kuin muistan, olen aina odottanut koulun alkua, ehkä yhtä vuotta lukuunottamatta. Koulut ovat vaihdelleet, mutta aina olen yhtä kiihkeästi halunnut palata arkeen, ihmisten pariin kesän erakoitumisen jälkeen.
Tämä syksy on erilainen.
Ei ole paluuta koulun penkille, ei tuttua arkirutiinia, johon palata. "Meidän porukka" hajoaa, kaikki lähtevät omilleen valloittamaan Suomea - toistaiseksi kaikki taitavat sentään pysyä tosiaan valtion rajojen sisällä. Minä jään tänne. Ei, en pelkää jääväni erakoksi kesän jälkeen. Minulla on uskomattoman ihania ystäviä, jotka pysyvät luonani eivätkä pois lähtevätkään unohda.
En voi sanoa pelkääväni tulevaa syksyä, mutta en myöskään tunne oloani varmaksi miettiessäni sitä. Kaikki ne päivät - ja illat - jotka vietin koululla etenkin viimeisen kolmen vuoden aikana, ovat nyt historiaa. On opeteltava elämään ilman.
Tämä voi kuulostaa järjettömältä. Tiedän, ei kukaan vietä vapaaehtoisesti lukemattomia tunteja koululla, mutta se oli elämääni. Painotus menneessä aikamuodossa. Nyt opettelen toisenlaista elämää. Nyt on aikaa nähdä ihmisiä ja lukea ja tehdä asioita, ehkä jopa lenkkeillä. Kaikki tuo vapaa-aika tuntuu vaan niin vieraalta. Vuosi ilman yhtään koeviikkoa? Se kuulostaa kyllä ihanalta. Vuosi ilman yhtään koulukirjaa, mahdotonta. Kai tähän kaikkeen tottuu, lopulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti