Tunnen tarvetta kirjoittaa, mutta sanojen siirtyessä mielestäni näppäinten kautta tietokoneen näytölle, ne alkavat kuulostaa järjettömiltä, naurettavilta. Haluaisin niin kertoa mitä mielessäni liikkuu, mitä tunnen, näen, koen, mutta en löydä sanoja, jotka saisivat näkökulmani kuulostamaan perustelluilta. Kaikki kuulostaa lapselliselta tai teinin valitukselta.
Hetkittäin tuntuu, että elän vain tarinoideni hahmoissa. Tapahtumat ja tilanteet, jotka maalaan sanoin mielikuvituksestani syntyneille henkilöille, tuntuvatkin kuuluvan minulle. Kun sankarittareni puhuu, minä puhun. Kuulen äänet päässäni, tunnen tuulen hiuksissani ja kosketuksen ihollani.
Annan hahmoilleni elämän, jota en itse ole vielä kyennyt saavuttamaan. Yhdelle annan toimivan parisuhteen, tietysti monen mutkan kautta, toinen saa itsenäisen elämän, oman asunnon ja työn. Kuten sanottu elän heidän kauttaan.
Joskun pelkäsin kirjoittaa mitään ikävää henkilölle, johon samaistuin tavallista enemmän. Esimerkiksi kerran erotessani kuvittelin sen olevan jotenkin yhteydessä siihen, kun olin kirjoittanut erään päähenkilöni eroavan. Varon edelleen juonenkäänteitäni sillä tunnen yhteyden elämäni ja tarinan kanssa. Todennäköisesti vaikutus on toiseen suuntaan. Kirjoitan siitä, mitä tunnen. Ehkä aavistelin eroakin, kuka sitä tietää.
Mielialani vaihtelevat, elän enemmän novellin kuin romaanin rytmiä. Toisinaan tuntuu helpommalta elää sanoissa kuin teoissa. Keskustella niiden henkilöiden kanssa, jotka ovat kaikki vain osa omaa mielikuvitustani, osa minua, kuin todellisten ihmisten kanssa - heitä on huomattavasti vaikeampi ymmärtää.
Sitten on niitä aikoja, kun kaipaisi nimenomaan sitä, ettei osaisi arvata keskustelukumppanin seuraavaa lausetta ennen edellisen päättymistä.
Ja kuitenkin ainoa tapa voittaa pelkonsa on elää vaarallisesti, eivätkä sanat ja teot pärjää ilman toisiaan. <:)
VastaaPoista