Eihän siitä voi olla niin kauan, kun kuljimme laulaen pimeään metsään, vai voiko? Nauroimme pilven reunalla punaiset sarvet kiharoihin piilotettuna? Istuimme kylmissämme edessämme paperinen muuri, se viimeinen, joka erotti meidät todellisuudesta? Kiersimme maailmaa ja annoimme sen tulla luoksemme? Heittäydyimme virran vietäväksi ja olimme hukkua? Haavat ovat vasta parantumassa. Ei, ei siitä voi olla niin kauaa.
Mihin tämä syksykin on kadonnut? Elämä viikko viikolta tuntuu sopivan mulle. Ei tule mietittyä tulevaisuutta liikaa, kun ei tiedä itsekään missä sitä ensi viikolla on. Toisaalta, pitkä jännitteinen suunnitelmallisuus jää vähän vähemmälle. Siihenkin tarvitsee siis joskus taas totutella uudelleen.
kuin olisimme tavanneet
vasta eilen
kuin olisit ensimmäistä kertaa tarttunut käteeni
vasta eilen
mutta ei
koko pitkän syksyn olet siinä jo ollut
vierelläni
Takana on ensimmäinen vuosi sen jälkeen, kun löysin itseni. Enää en anna sen kadota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti