Toisinaan tunnen olevani kuin näyttelijä antiikin amfiteatterissa. Minulla on yhtä monet kasvot kuin näytteijällä on naamioita. Elän samanaikaisesti monessa eri maailmassa. Ihmisellä on monia rooleja elämässään. Olemme kuin eri ihmisiä joutuessamme erilaisiin tilanteisiin.
Olen viimepäivinä lukenut hieman aiheeseen liittyvää artikkelia, jossa pohdittiin ammatti-identiteettiä. Työelämä tuo meistä esiin yhden puolemme. Otamme tietyn roolin suhteessa työympäristöömme, suhteessa muihin ihmisiin ja työtehtäviin. Olemme opettajia, lääkäreitä, ompelijoita, esimiehiä, alaisia... Toimimme roolimme mukaan. Työminän lisäksi meistä löytyy mm. harrastusminä, kotiminä ja kaveriminä. Ainakin itselläni kaikki nämä minän erilaiset osat jakautuvat vielä useisiin alaluokkiin.
Usein en juurikaan huomaa omaa roolin valintaani. Tänään kuitenkin jouduin kesken työpäivän poistumaan ja ottamaan esille sen itsenäisen, vapaan minän. Sisäinen muutos, joka minussa tapahtui, oli valtava. Olin kuin toinen ihminen. Minun ei tarvinnut olla vastuussa muusta kuin omasta itsestäni. Ihana tunne! Paluu takaisin työminään taisi olla yhtä radikaali. Yhtäkkiä minulla oli vastuu ihmisistä ympärilläni. Ei se mitään, pidän siitäkin.
Toisaalta, huomattuani valtavan muutoksen, jonka käyn läpi aina siirtyessäni yhteisöstä ja tilanteesta toiseen en enää lainkaan ihmettele, että toisinaan pieni mieleni on ollut aivan hukassa pohtiessaan kuka minä oikeasti olen. Kuka minä olen? Minkä minän mukaan määrittelen itseni? Erityisesti silloin, kun roolit ovat vahvasti vastakohtia, lienee ymmärrettävää, että niiden sovittaminen yhteen yhtenäiseksi minäksi on haastavaa. Kaikki me haluamme tietää kuka olemme ja mikä on paikkamme tässä maailmassa, siksi en myöskään hämmästele sitä, että yritämme yhdistää niitäkin puolia itsessämme, jotka ovat lähes mahdottomia yhdistää. Mutta vain lähes. Jos todella haluat, voit onnistua yhdistämään tulen ja veden kadottamatta kumpaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti